— Voi, voi noita seutuja, huutelivat pojat kuullessaan tällaisia kuvauksia. Eikä he ensin tahtoneet uskoakaan, mutta johan täytyi uskoa, kun tottakin todemmilta ne lopulta tuntuivat ja eno ne kertoi. Oi, voi, tottahan ne ovat ja ovatpa nuo seutuja nuo enon asustelemat maat! Sinne täytyisi päästä!
Sinne pääsi eräänä talvena vanhin veli, joulun jälkeen paraana talvisydämenä. Siellä oleskeli taas tuo hupaisa, leikikäs eno, eräässä pienessä kylässä, jossa oli vain yksi ainoa talo, ja hän otti sukulaistalonsa poikasen sinne joksikin aikaa ikäänkuin pieneksi apulaisekseen — kirjamieheksi näet, vaikkei Hilppa vielä osannut montakaan kirjainta merkitä — ja se se oli ilonpäivä tuolle pienelle miehelle, tuo hämäräinen, lumitupruinen päivä, jolloin hän sai lähteä enonsa kanssa syvässä reessä ajelemaan noita ihmeellisiä saloja kohti.
* * * * *
Kovin yritti Hilppa kysellä enoltaan noiden ihmeellisten seutujen oloista, minne oltiin matkalla, mutta eno ei vielä ryhtynyt niistä paljoakaan kertomaan, sillä parempi oli nähdä ne omin silmin ja muutenkin: mitä ne paranevat liian tarkasta edeltä kertomisesta! Pahenevat vain.
No, Hilppa tyytyi vastaukseen ja painui syvän, laajan reen pohjalle omiin oloihinsa, miettimään siellä heinäin, loimien ja turkkien välissä omia asioitaan ja arvelujaan. Erittäin mietitytti häntä se, että siellä, tämmöisten salojen ja taivalten takana oli semmoinen kylä — yksitaloinen! Miten sekin tuli toimeen siellä ja miten se oli voinut sinne asettua? Semmoisetko ne loittoiset salokylät lienevät yleensäkin? Joko ne siitä hänen kotikylänsä kohdilta loppuivatkin oikeat, suuremmat kylät; kulkiko siinä ikäänkuin jokin raja, jonka toisellapuolella oli oikeita ihmisellisiä kyliä, mutta toisella ei muuta kuin — taloja. Se Ihatsukin jo oli semmoinen rähjä. Kulkiko siinä kylien ja salojen raja?
* * * * *
Ohoh!
Eno oli nukahtanut ja heräsi nyt yhtäkkiä kuin hämmästyen ja huudahti noin pienelle seuralaiselleen. Tämäkin oli nukkunut ja heräsi tuohon enon huudahdukseen.
Ympäristö oli täysin muuttunut. Vaikka taival oli yleensä saloista ja asumatonta, ei alkumatka kuitenkaan ollut ollut varsinaista saloa, vaan oli siellä ollut aukeampia maita. Aina silloin tällöin oli tien varteen ilmestynyt pieniä kyliä ja niiden ympärille peltoja ja sitten joku järvi peltorinteiden alle, ja vaikkapa ei olisi ilmestynyt kyliäkään, olivat maat aukeampia, vähämetsäisempiä. Niitä oli varmaan joskus raadettu. Nyt ei tuosta ollut enää jälkeäkään. Ympärille oli kiertynyt suuri, syvä salo, oikea korpi, josta ei enää mitään aukeampaa auennut. Puut seisoivat aivan tiessä kiinni ja taivuttivat joskus lumiset vartensa omituisina valkeina kaarina tien ylikin. Kaikki puut olivat lumen verhoamina ja tuo teki salon yhä synkemmäksi, sakeammaksi ja umpinaisemmaksi. Korkeat, vanhat puut olivat vain latvoistaan lumen kietomia, mutta nuoremmat, matalammat ne seisoivat yltä päältä lumen vallassa, kuin mitkäkin pienet tornikkeet tai viljakeot. Se oli outoa Hilpasta nähdä tuo tuollainen metsä. Se oli kovin salaperäinen.
Ja hiljaista oli siellä. Ei syntynyt ääntä mistään muusta kuin lumitullojen silloin tällöin tapahtuvista tupsahteluista, hevosen tiukujen hiljaisesta helkkeestä ja kyytimiehen yksitoikkoisesta hevosen hoputtelusta. Tuulikin tuntui vaimenneen ja itse lumen tupruaminenkin.