Hilppa tunsi ylpeyttä.
Sitten painuttiin taas äänettömyyteen.
Yö soitteli noita yksitoikkoisia hiljaisia säveliään ja siihen yhtyi nyt vähitellen korviin erottautuva pitkänomainen puunlatvojen humina. Kun ilma oli lämmin ja kostea, muuttui se kuuntelijain korvissa yhä enemmän suhinaksi. Se tuntui niin hyvänsuovalta ja viihdyttävältä.
* * * * *
Mutta jo rupesi ilma vähän valkenemaan ja samalla maat rupesivat aukenemaan. Jo ilmaantui tien toiselle puolelle harvapuisempaa maata, oliko se sitten pikkusuota tai muuta laaksoketta, ja kas, tuolta kauempaa, ajajain edestä, valotti jotain laajempaa aukeamaa, joka samalla tuntui olevan ylävämpää maata.
— Tuolla, tuolla… kas, mitä sieltä näkyy? huudahti Hilppa, kun hänen silmänsä sattuivat tuohon valotteluun.
— Sieltä päivänvalo rupeaa ilmenemään.
— Eikö muuta?
— No, kunhan ajamme tuon aukeaman ylänteelle, niin ehkäpä siitä rupeaa samanlainen maa vähän laskemaan, ehkä sieltä rinteen alareunasta lähtee leviämään suurehko järvenselkä ja kenties siinä rinteen sivureunassa on joku talokin…
— Sekö meidän talomme?