— Kuules, korkea isäntäni, kun sinä olit poissa, niin sillä aikaa sinun armas puolisosi otti ja tapatti oman lapsensa ja otti ventovieraan lapsen sijaan.

Enempää tutkimatta asiaa suuttui silloin kuningas ja määräsi pantavaksi puolisonsa poikineen umpinaiseen tynnöriin ja työnnettäväksi siinä suurelle, rannattomalle merelle.

No se täytettiin. Kuningas luuli, että sinne tynnöriin joutuu täten se vieras, vaihdettu poika, mutta sinne joutuikin hänen oma poikansa äitineen, sillä eihän sitä oltu vaihdettu.

No, vierii tynnöri, vierii niitä suuria vesiä, mitkä ajat vierineekin, kun yhtäkkiä sen pohja alkaa kolkkaa kiviin.

— Mihinkäs tynnöri kolkkaa? kysyy poika äidiltään umpinaisessa olosijassa.

— Mihin kolkkanee, elä välitä siitä, yksinäiseen merikiveen saattaa kolkkaa!

— Ei kolka merikiveen, vaan saaren rantaan, vastaa poika. —
Potkasenko pohjan tynnöristä?

— Elä potkase, hullusti käy!

— Ei käy! Tuoss' on! Nyt on tie auki maailmaan.

No eihän siinä auttanut, piti nousta pois tynnöristä, katsomaan, mihin oli tultu. Saareen, ihanaan saareen oli saavuttu, kaikenlaisia kauniita puita ja kukkia kasvavaan saareen, jossa oli paljon vuoria, mutta vielä enemmän lauhkeita laaksoja ja niiden keskellä oli suuri, kaunis linna.