No, siihenhän suureen ja komeaan piti mennä!
Sen keskimmäisessä huoneessa oli keskellä huonetta suuri pöytä ja se oli täytetty kaikenlaisilla herkkuruoilla.
— Syömmekö tuosta? kysyi poika.
— Emme syö, vastasi äiti, — paha tulee!
— Ei tule, syömme! On niin kova nälkä.
No syötiin. Ahmittiin herkkuja oikein innolla ja nautinnolla.
Mutta silloin, juuri syödessä, se linna pöytineen katosikin heidän ympäriltään ja he jäivät kahden keskelle saarta, joka oli tullut melkein autioksi.
— Mitäs nyt? Milläs nyt täällä eletään?
No, poika teki pienen merran vitsoista ja pyyteli sillä kaloja merestä ja metsästä saatiin aina silloin tällöin lintu ja maasta poimittiin niitä marjoja ja hedelmiä, joita vielä oli saareen jäänyt. Asuntoa pidettiin vuorenonkalossa.
Eräänä päivänä sai poika mertaansa suurenlaisen hauin. Hän aikoi juuri käydä sitä iskemään kiveen, kun hauki laati puhelun ja sanoi hänelle: