Suutari tottelee ja pistää päänsä aukkoon. Siellä ovat takana revonraudat ja ne naksahtavat heti kiinni, kun suutari pistää päänsä aukkoon. Siihen heittää henkensä suutari.
Nyt vedätyttää pahamies suutarin ruumista pitkin kaupungin katuja ja määrä on, että mistä talosta älähdetään, se on suutarin talo; sen oveen on vedettävä punainen viiva ja siitä pahanmiehen palvelijat tulevat hakemaan Juonesta.
Suutarin eukkohan se älähtää talonsa ikkunassa ja hänen ovelleen vedetään pahaamerkitsevä viiru; mutta seuraavana yönä menee Juones ja vetää samanlaiset viirut joka talon ovelle.
Ja Juonesta ei saada kiinni.
Vihdoin antaa pahamies vetää suutarin ruumiin korkealle mäelle, josta kaupungin määräysten mukaan on kuolleen omaisten heti vietävä ruumis pois ja saatettava hautaan, ja pahamies ajattelee, että Juoneshan se tietystikin tulee suutarin omaisten puolesta ruumista mäeltä hakemaan. Ja silloinhan se veijari saadaan lopultakin kiinni.
Juones meneekin suutarin omaisten puolesta ruumista hakemaan. Mutta juuri kun hän mäen toisella juurella valmistaa hevostaan ja rekeään, palkkaa hän samaksi hetkeksi mäen vastapäiselle juurelle erään vanhan, ikilopun ukon rimpuilemaan isoine kuormineen ja huonoine hevosineen eteenpäin, pääsemättä minnekään.
Ukko rimpuilee ja rimpuilee ja koettaa auttaa hevostaan. Ei askeltakaan pääse se eteenpäin eikä reki liikahda tuumaakaan. Siinä on pieni ylämäki parhaillaan ja se muka seisauttaa matkan kokonaan.
Ruumiinvartijat katselivat mäeltä ja huudahtivat vihdoin tuolle rimpuilijalle:
— Voi sinuas ukkoparka, kyllä sinulla on kova paikka edessä!
— Onhan, veikkoset, on! Kun olisi joku, joka auttaisi vähäisen, niin mitä antaisinkaan hänelle, mutta kenpä se köyhää vaivaista auttaa!