Matkalla ei kiintynyt huomio enää Kirkonkylään, vaikka ennen kyllä aina, sen keltaiset kirkot, suurenlaiset pappilarakennukset ja matalan lätyskäiset kauppiaan-asunnot sekä vihdoin sen suuri vanha kalmisto-kuusikkokin saivat mennä sivu aivan ilman mitään huomiota — ei niissä nyt ollut mitään katsomista. Tuuhean, mustan kalmiston autiolla nurkalla huojahteleva pitkä ja jykevä "opettajan-ristikin", joka aina ennen oli herättänyt sekä ihmettelyn että kammonkin tunteita tuon harvinaisen suuruutensa tähden, vilahti nyt ohi kuin joku tumma haamu vain. Nyt oli merkillisempiin paikkoihin matka! Eihän tuo kirkkokaan ollut nyt mikään korkea!
Myöhemmällä levähtivät Hilpan silmät suuriksi, kun tien varteen tuli suuri leveä joki ja sen yli saattamaan oli rakennettu silta, mutta sen edessä oli portti ja portinpielessä vielä joku kirjoitus, jonka isä selitti sisältävän, että "ei saa ajaa tätä siltaa myöten". Ei sitä, vaan toista, joka on tuonnempana, jyrkän kosken kohdalla, kylän keskellä. Miksei? Näyttihän tuokin silta hyvältä, vakavalta ja vahvalta! Ei, se oli petollinen: vanha, laho; olisi saattanut ajaessa romahtaa alas! Voi kauhistus, olisipa se ollut paikka, jysähtää suureen, leveään, syvään jokeen, — voi voi toki; oli se hyvä, että oli kirjoitustaitoa maailmassa ja että sellainen kirjoitus oli siihen ripustettu! Isä, panetko minut kouluun? Minä tahdon kaikinmokomin oppia kirjoittamaan ja lukemaan!
Tuon toisen sillan yli ajo tuntui vieläkin arveluttavammalta, sillä se kulki aivan kosken niskalla ja joki oli siinäkin leveä ja vesi kiehui ja kuohui siinä niin hirvittävästi, ja siinä vierellä, toisella rannalla, jyski ja tärisi vielä joku tehdaslaitos. Mutta isä sanoi, että tämä silta oli vahva, ja joskin sekä hevonen että poikanen siinä vilkuilivat kovin levottomina sivuilleen ja hevosen yritellessä sivulle ja tehdessä tenää poikanen kohoili kärreissä pystyyn, ajettiin onnellisesti yli.
Sitten ei ollutkaan mitään pahempaa pelättävää enää ja niin oltiin — meren rannassa!
Meri, meri! Se oli tuontuostakin kangastellut Hilpan ja toistenkin poikasten mielessä ja monia kuvitelmia oli siitä tehty ja sitä näkemään kovin kaipailtiin, ja siksipä se tempasikin Hilpan mielen kokonaan, kun se ilmestyi esiin. Tuossa se oli, tuollainen se oli! Noin aava ja hämäränä häipyvä jonnekin aivan rajattomuuksiin, jonnekin taivaan ääriin, maailman tuolle puolelle asti! Tuossa se oli! Kuinka suuri ja voimakkaan näköinen! Kuin joku, ensin outo, mutta sitten jo miellyttävä salaperäisyyden henki olisi tulvahtanut ympärille ja kietonut pienen miehen ja sitten kuin jotkut raskaat, yliluonnollisen voimakkaat kädet olisivat laskeutuneet hänen olkapäilleen ja kiertyneet hänen ympärilleen ja yrittäneet hänet aivan murskaksi pusertaa! Semmoinen ihmeellinen mahti! Siinä tuntui aivan erilaiselta hengittääkin, niin syvään piti vetää ilmaa!
Isä jätti hevosensa erääseen rantataloon ja sitten lähdettiin laivantulopaikkaan, johon oli rakennettu pitkä puinen silta pitkien ristikkojalkojen varaan. Se huojui hieman ja siinä yritti Hilppaa aivan pyörryttää, mutta selvisihän siitä, kun tarttui isän käteen. Sillan päässä oli leveämpi, tukevampi paikka ja sen reunamilla istuimia, ja siinä tuli odottaa laivaa.
Laiva, laiva — nyt jo senkin näkisi! Aivan jo löi Hilpan sydän! Jo näkyi tuolta niemen takaa sellainen pieni kyrmyniska kääntävän keulaansa tänne päin ja samalla se savusi ja — huusi! Voi, voi, ihanhan se korvat särkee! Mutta tottui sitten jo tuohon ääneen, ja kohta kellui ja tohisi ja puuskahteli pieni "Ystävä" laiturin vieressä ja kohta myös olivat pitkämatkaiset kaupunkiin-menijät siinä.
Kaupunki! Voi, voi, tuollainenko se on? Torneja, torneja, talojen kattoja ja maalattuja seiniä sellaisessa sekasorrossa, että silmiä häiritsi! Ja sitten sitä ihmisvilinää rannassa ja laivoja, laivoja, mastollisia ja purjeellisia, ja tällaisia höyryllä käypiäkin!
Markkinoiden tähden oli kaupungissa tavallista enemmän väkeä. Siksi tuo itsessään pieni elinpaikka rikkoi kaikki kuvitelmat Hilpan silmissä ja mielessä. Tämähän on maailman suurin paikka! Täällähän on kerrassaan puoli maailmaa koolla!
Ennenpitkää kuitenkin tottui tuohon elämään ja pian käveli Hilppa isänsä vierellä kaupungissa kuin olisi aina elänyt ja ollut sellaisessa hälinässä.