Kaikkein enimmän kiinnitti Hilpan huomiota kaksi markkinaväen keskellä tunkeilevaa ja omituista hälinää pitävää miestä, jotka olivat puetut outoihin pukuihin, väljiin, pitkiin ja vaaleanvärisiin viittoihin, ja joilla olivat kasvot maalatut aivan valkeiksi ja joilla olivat päässä ihmeellisen korkeat tötteröt ja käsissä joitakin helistimiä. Ne kulkivat markkinaväen keskellä ja helistelivät noita helistimiään ja omituisella, puoleksi ymmärtämättömällä puhetavallaan huutelivat lakkaamatta:
— Voi, voi, tulkaa katto, tulkaa katto, täällä on suuri ja kaunis kometia, ihmeellinen kometia!
— Mikä tuo on, ketä nuo ovat? kysyi hämmästynein katsein Hilppa isältään, tarttuen lujemmin hänen käteensä.
— Ne ovat niitä, joutavia, tyhjänpäiväisiä kometiannäyttäjiä! Mennään toisaanne!
— Mikä se on se kometia? tiukkasi Hilppa.
— No se on semmoinen, ei mikään, joutava konstinnäyttöpaikka vain — elä kysele, mennäänhän nyt jo pois!
— Konstinnäyttöpaikka! Voi, isä, se mahtaa olla merkillinen paikka!
— Ei ole, — tulehan jo!
— Eikö mennä mekin sitä katsomaan? Onko se tuo suuri vaatehuone tuolla?
— Ei mennä: turhaa raha kuluu vain!