Välistä suljettiin liike yksin tuumin ja lähdettiin rantaan uimaan tai leikkimään sen hietikolla. Salolle päin antavalla niemenrannalla oli soma lahdenkainalo ja sen rantakaarteella leveästi vaaleata hiekkaa. Se oli se sama lahdenhaara, jonka toisen rannan muodosti se isoisän polttama louhikkoniemi. Tämä niemi oli muutenkin houkutteleva kesäisin. Siinä oli monenlaista maanpinnan muodostumaa ja siinä oli vielä jälellä pieniä puita ja pensaita. Siinä oli isoja korkeita kiviä, joiden kyljet paistoivat vaalealle ja tummalle, joiden harjat olivat kuin sianselkiä ja jotka päivänpaisteessa olivat ihmeen lämpimiä. Niiden selkään sopi nousta ratsastamaan, niiden kylkiä vasten sopi painautua tutkimaan niiden tummia, mutkittelevia viiruja ja irroittelemaan niiden rapautunutta pintaa ja pieniä jäkäläkasveja. Välistä oli kivi matala ja lattea, kuin pöytä, sille sopi ruveta lepäämään, mukavasti alassuin loikoen päivää paistattamaan ja katselemaan, kun pienenpienet tummat elukat liikuskelivat kiven rakosissa. Ne eivät olleet muurahaisia, jotain muita ne olivat; he eivät tienneet, mitä ne olivat, mutta pääasia oli, etteivät ne olleet muurahaisia.

Kivien lomissa oli mättäitä ja niillä kasvoi monia marjalajeja. Mesikat riippuivat mehevinä ja herkullisina ruohoisten mättäiden kupeilla, joku mansikka pilkoitti kuivemmalta mättään kyljeltä, siimeksisessä notkelmassa kahden tuuhean pensaan välillä oli mustikanvarpoja ja niissä oli isoja, täyskypsiä mustikoita. Kostealla, suontapaisella nurmenkohdalla pisti sammaltuneesta mättäänkyljestä esiin haalea, puolikypsä karpalo.

Hyvin monenlainen oli luonto tuolla niemekkeellä ja sentähden se soi kesällä monta viivähtämisen aihetta.

Rannalla odottivat kaarnalaivat, joista monet olivat niin suuria, että niihin oli saattanut pystyttää maston ja siihen sitoa valkean vaatekappaleen purjeeksi. Rannan ruohikko oli epäedullinen purjehdukselle, mutta yhdessä hiekkaisen pohjan kanssa se oli edullinen kahlaamiselle ja pulikoimiselle. Ruohikko seisoi ulompana sakeana kuin mikäkin suojamuuri ja sen rantapuolella oli lumpeita ja ulpukoita. Välistä oli veden alla, aivan veden rajassa kiini, suuri lattea kivi. Sille sopi nousta levähtämään ja kiskomaan sen ympäriltä pyöreitä, paksuja kaisloja. Näistä tehtiin sorsia, uiskentelemaan kilvan laivojen kera.

Itse rantama oli ojiteltu ja kanavoitu niinkuin matala suistomaa ainakin ja laivat ja sorsat vedettiin retkeilynsä tehtyään näihin suojaisiin ojanteihin vaalean hiekan keskellä.

Kun maaleikit kävivät ikäviksi, työnnettiin vene vesille ja soudettiin jonkun matalan, isokivisen luodon kohdalle, jossa useinkin oli sileä, laaja kalliopohja ja sen päällä kiviä kuin isoja rautalippaita, nelikulmaisia, tummia arkkuja. Joukossa oli joku pienempikin kivi, joka katseli ikäänkuin elollinen olento heihin, veden päältä tarkastelijoihin, niin että aivan säpsähdytti. Siellä oli kuin eri maailmansa. Niin olikin; tiedettiinhän veden alla olevan suuria kultaisia, hopeisia, lasisia linnoja, joissa asui omaa veden väkeä, enimmäkseen vihamieIistä ihmisille, mutta joiden joukossa oli joskus hyväsydäminenkin eläjä, joku vangittu kuninkaantytär tai -poika. Siellä ne elivät omaa salaista, erilIistä elämäänsä suurten rikkauksien kera. Kenties noista kivistä olivatkin jotkut heidän rahalippaitaan. Olipa siellä veden alla suuria aarteitakin, noiden samaisten suurien kivien alla, tällaisilla luotopaikoilla.

Isoisän polttaman niemen kohdalla oli pieni pyöreä saari, joka oli vielä monenlaisempaa maanpinnan muodostusta kuin tuo niemi. Se oli enimmäkseen kalliota, mutta oli siinä myös nurmikkomaata ja sitten aivan selvää, vesistä suota, joka kasvoi sakeata pensaanrytöä ja muutamia suuria puita. Saaren rannat olivat enimmäkseen matalia, mutta eräillä suunnilla syviäkin. Sinne vetivät pojat veneensä johonkin somaan suojaisaan kallionkainaloon ja ottivat onkivehkeensä esille sekä ryhtyivät koettelemaan kalaonneaan. Pieni särki välähtikin heti veden pinnassa, mutta putosi heti takaisin veteen. Suurempi salakka nousi ankarammin rimpuillen, mutta tuli aina maalle. Pieni, urhoisa ahvenenpoika pirisi ja pyristelihe kovasti siimassa, mutta ei ajatellutkaan putoamista veteen. Suurempi särki se tuli kuin suora lusikka tai välkkyvä lastunpala, aivan liikkumattomana ja välinpitämättömänä. Suurempia kaloja ei tullut. Välistä ei tullut mitään, mutta isoisä oli sanonut, että pääasia onkin, että nykii. Ja tätä tapahtui aina. Pienet säret olivat siihen työhön oikein ovelia. Ne pirisyttivät kuplua kuin olisi se ollut jossakin rattaassa kiinni. Mutta välistäpä ne tarttuivatkin koukkuun ja joutuivat maalle, vaikkapa olisivat puuttuneet ongenkärkeen vain evästä tai suorastaan pyrstöpuolesta. Ja silloin joutuivat ne aina armottomasti kalliolla seisovaan vesipurkkiin, tai, jos oli kissa mukana, sen naukuvaan suuhun, toivotuksi herkkupalaksi tuolle rantakallioilla köyristelevälle pienten kalamiesten seuralaiselle.

Kesän kirkkaimpana ja paisteisimpana aikana valtasi pojat pitempien retkeilyjen henki. Silloin otettiin muutamia voileipiä taskuun ja soudettiin yli järven. Siellä jo heti, ensimäisellä aholla, joka kasvoi nuorta vesakkoa ja pensaikkoa ja joka laski loivasti rantaan, sattui eräs seikka, joka tempasi poikain huomion puoleensa. Pieni harmaa peltohiiri juoksi vanhan nauriskuopan kuvetta. Pojat syöksähtivät heti sen perästä. Hilppa asettui kuopan suille tarkastamaan, pujahtaisiko pieni elukka tuon vanhan säiliön sisään. Pyntys taas kiiti kuin vimmattu hiiren perästä ja Karppa asettui seiväs kädessä seisomaan ulommalle, valmiina antamaan vikkelälle kiiruhtajalle pysähtymiskäskyn.

— Onko, katsokaa, reikiä maan sisään siellä kuopan takapuolella, huusi
Hilppa ja kurkisteli jännittyneenä kuoppaan.

— Ei ole, en minä näe, vastasi Pyntys juostessaan ja Karppa ei älynnyt tarkata mitään seisoessaan siellä paikallaan kahareisin ja yrittäen huitaista seipäällään milloin puoleen, milloin toiseen.