— Voi teitä, kun ette näe, että hiiri pujahtaa juuri siitä nenän editse syvään salareikäänsä, valitti Hilppa havaittuaan Karpan kohdalta, kannon juuresta pienen tumman aukon.
— Siinä on, katso; siitä on mennyt maahan! Turha on sitä enää jahdata!
Hilppa viskasi puunsa maahan ja Pyntys pysäytti juoksunsa.
— No, on täällä vielä muutakin kuin mitättömiä hiiriä, lohdutti viimemainittu ja ehdotti jatkettavaksi matkaa.
— Ja jos ei ole täällä, niin on kotitalon aitassa, virkkoi Karppa ja lähti astuskelemaan metsään päin.
Siellä tuonnempana kiiti pieni kärppä tietä myöten, niin että pieni matala ruumis notkuili, häntä muodosti suoran, hiukan nousevan jatkon ja pää kekotti niin somasti ylöspäin.
— Voi, voi, tuossa on sellainen orava, jota ei koskaan kiinni saada! Juostaan pojat, jälestä, niin eikö nähdä, kun se ryntää johonkin kiviraunioon, hätyytti Hilppa veljiään. — Juoskaa, juoskaa!
Toista käskyä ei tarvinnut. Pojat lähtivät perästä. Töintuskin he ehtivät nähdä, kuinka pieni juoksija katosi äkkiä suureen, röykkiömäiseen kiviraunioon ja hävisi sinne niinkuin ei koskaan olisi ollut näkyvillä. Siinä oltiin: ei näkynyt vilahdustakaan eikä kuulunut pienintäkään hiiskahdusta. Neuvottomina ja henkeä pidätellen seisoivat pojat siinä.
— Puretaanpas tuo raunio! virkkoi vihdoin Hilppa.
— Ei; voi vielä syöksähtää sieltä esiin ja puraista kädestä! Sillä on hyvin terävät hampaat, terävämmät kuin oravalla.