— Niinkuin naskalit!
Pojat jäivät edelleen neuvottomiksi siihen. Kun kaikki toivo jo oli jättänyt, pisti eräästä kiven raosta pieni soma pää esiin ja tummat silmät välkähtivät kuin kipunat. Kuin sähkövirta sattui se poikiin ja he kurkistivat aukkoon. Mutta samassa ilmestyi sama pää toisesta raosta ja taas toisesta. Näytti kuin kärppä olisi saanut kymmenittäin päitä. Kuka sellaista otusta jahtaamaan rupesi!
Syvemmälle metsään tultua narskutteli orava puussa ja kallioisella aholla juoksi jänis. Mutta tuossa oli se vanha tuttu oja, joka tien kohdalla juoksi louhikkoista maata, muodostaen jonkinlaisen koskipaikan, mutta tuonnempana kiemurti kaitaa, pitkulaista nurmilaaksoa, jonka reunat kasvoivat rehevää lehtoa ja jonka toiselta laidalta kohosi korkea, kallioreunainen vaara, Toramäki. Nurmikon keskellä oli vanha lato, joka kyllä sekin vanhastaan hyvin tunnettiin.
— Tuonne, tuonne, pojat, haukia tavoittelemaan Hako-ojasta! Ettekös muista: aina siellä jossakin poukamassa seisoo pitkä suora tummankellervä olento kuin kirveenvarsi ja samassa jo syöksähtää muuanne. Lähdetään iskemään sitä seipäällä, lähdetään!
— Ei sitä sillä tavoin saada, virkkoi Pyntys ja kuvaili, kuinka hän isoisän kanssa oli kerran koettanut tuollaista seisoskelijaa saada seipään avulla. Loiskahdutettiin, mutta vesi vain sekoi sillä kohtaa ja kun se selvisi, niin hauesta ei nähty mitään. — Sille pitää olla onki, suuri, ja siihen on pistettävä pieni sammakko, kas, silloin se saadaan!
— Voi, kun ei muistettu ottaa sitä isoisän vanhaa takra-onkea mukaan!
— Siinäpä se; miksi on niin hätä lähtemään, lausahti Karppa.
— No mennäänhän nyt kuitenkin; saadaanhan se edes nähdä!
Pehmeitten ja hiukan vesisten rantojensa keskitse kulki joen vesi tuskin huomattavasti, hiljaa siirtyi vain, jotta joen pohjassa olevat naavat ja levät kääntyivät siihen suuntaan, mihin virta kävi. Maa oli puoleksi soista. Vettä ei joessa ollut yleensäkään paljoa, mutta kesän kuivalla ajalla oli sitä vieläkin vähemmän. Eräissä kohdissa oli kuitenkin leveämpiä ja syvempiä poukamia, ja niistä paikoin sopi tutkiella noita veden yksivakaisia eläjiä. Ne jököttivät siellä rantapenkereen siimeksissä tosiaankin kuin mitkäkin kirvesvarret ja tuijottelivat liikkumattomilla silmillään rannoille päin. Ne olivat kuin kuolleita, mutta annahan olla, jos lähestyit varomattomasti niitä, niin yksi purskahdus vain!
Tämän vuoksi lähestyivät pojat ylen varovasti joen poukamia ja aivan kyyryssä ja henkeä pidätellen. Kun he tulivat rantaan, ei heidän tarvinnutkaan kauvan tarkkailla veteen, kun yksi tuollaisista jokottelijoista ilmestyi heidän silmiinsä. Mitäs nyt? Pyntyksellä oli pitkä seiväs käsissä ja kun hän näki kalan, unohti hän entiset kokemuksensa ja paiskasi puullaan vettä. Mutta ranta sillä kohtaa oli ylen pehmeä, puoleksi lementapainen, ja kun hän oli iskenyt kovin rajusti, murtui tuo pehmeä pengermä hänen altaan ja hän tuiskahti veteen.