— Ui, ui, ui, voi, voi, voi, voi, auttakaa! Katsokaa, keppikin lensi veteen!
Toiset veljet riensivät auttamaan veteen pudonnutta. He tempasivat rannalta kumpikin pitkän puun ja ojensivat sen veljelleen. Tämä tarttui Karpan puuhun ja Karppa veti sitä voimakkaasti maalle päin. Pyntys pääsi maalle ja oli kiitollinen veljilleen, mutta kysyi samassa, miksi he eivät olleet hänen pulskiessaan vedessä iskeneet sitä ilkeätä haukea, joka oli kaiken tämän aiheuttanut.
Korkean Toramäen tasaisella, kallioisella laella kutoi suuri hämähäkki suurta verkkoaan kahden puolikasvuisen koivahaisen väliin. Tai oli oikeastaan jo kutonut. Se oli niin suuri, että sen ylälangat ulottuivat ylös latvoihin, alalangat taas aina puun juuriin. Se oli kuin suuri kiehkura, sellainen välkkyvä säteikkö. Olivathan pojat ennenkin sellaisen nähneet — eiväthän he ensi kertaa metsässä kuljeskelleet —, olihan semmoinen havaittu kerran aitan nurkastakin, mutta olihan tuo sentään tällä kerralla erikoisempi. Mikä lieneekin tällä kerralla kaikki niin erilaatuisena silmään satuttanut. He kävelivät kuin missäkin satumetsässä, vaikka kuljeskelivat aivan omilla, usein kuljetuilla lähimailla; heistä paistoi päivä nyt niin erikoisesti, tuuli suhisi kuin mikäkin elollinen tuttava ja maa oli niin lämmin, lehto niin leppoisa, suojaisa. He olivat tavallaan menossa aikuisväen luo tuonnempana olevalle heinänurmelle, mutta tuskin muistivatkaan sen, vaan pysähtyivät matkallaan joka mäennystermälle, joka "merkkipaikalle", tutkaisemaan mitä eteen sattui, levähtämään, laususkelemaan mietteitään, jopa heittäytymään pitkäkseenkin.
— Kuule, Pyntys, mene sinä ensin kuivaamaan ne housusi! Niissä on joen pohjamutia! Katso vain, eikö niistä riipu niitä pitkiä leväkasveja! Aikuinen mies, sinne pohjaan hervottomana mötkähtää!
— En minä sinne hervottomana mötkähtänyt! Minut petti puu ja joen heteranta! Minä sitä haukea iskin.
— Vettä sinä iskit, sulaa vettä, et mitään haukea huimaissut, — etkä edes nähnytkään! Sinä — haukea!
— Haukea, haukea iskin, ja sen minä sanon, että semmoinen pitkä mötköttävä kirvesvarsi se oli, että oikein sydämestä riipaisi!
— Etpäs pelännyt sen viereen huiskahtaessasi! Sinne tahdoit oikein uhalla! Ei sinua sinne kukaan käskenyt.
— Te käskitte, te molemmat, ja minä tein niinkuin kerran isoisän kera tehtiin.
— Isoisäpä se kerran kotijärvessä selvään veteen kuutistaan keikahti.
Ei kukaan käskenyt. Aikoi vain iskeä tarpoimellaan vettä verkon
pohjukan kohdalla, — siinä jo tuiskahtikin saman pohjukan kohdalle.
Niin sinäkin!