— Isoisän jalat tarttuivat kuutin kaitaan pohjaan. Tahtoi kääntyä; mutta jalat eivät päässeet irti ja niin kaatui.
— Sinun jalkojasi ei mikään kiinni pitänyt, aivan irrallaan olivat, ja kaaduit vain!
— Minä en kehtaa teidän kanssanne kiistellä; minä lähden katsomaan, kuinka hämähäkki pyytää suuria paarmojaan kehikköönsä.
Hämähäkki istui loittona kehikon laidassa, sen alareunoilla, toisen puun juuressa. Se ei liikahtanutkaan, oli kuin kuollut. Suuri paarma lentää pörisi koivahaisten väliin. Se tarttui verkkoon. Ensin tarttui siihen kuono, sitten jo jalat. Jo takertui siihen toinen siipi ja kun se rupesi lyömään toisella siivellään ilmaa, puuttui sekin silmukkoihin. Jo pörisi paarma kovin umpinaisesti verkossa, ikäänkuin jossakin suljetussa astiassa. Pojat katselivat jännityksellä. Heitä huvitti. Mitenkä hämähäkki selviää tuosta elukasta, joka kovin kiusasi lehmiä ja hevosia. Oli tunkeutua heidänkin sieramiinsa ja silmiinsä, tuo paha pörisijä.
Hyvin hämähäkki selvisi. Se ei heti hyökännyt siihen käsiksi, kun se tarrautui kiinni verkkoon, eikä vielä sittenkään, kun se hiljeni siinä, vaan antoi sen olla kauvan aikaa, aivankuin olisi odottanut sitä jähmettyväksi ja jäykistyväksi. Pelkäsikö se sen voimaa vielä verkossakin, siihen tarkoin kietoutuneena. Ei, ei se sitä pelännyt; sillä ei ollut ensi kerta tällaisia petoja pyytää. Se olisi voinut aivan heti hyökätä sen päälle ja pistää terävän, armottoman piikkinsä sen läpi ja imeä sen tyhjäksi siemauksessa. Mutta se ei sitä tahtonut. Se oli hämähäkki, oikea vanha pyytäjä. Se tahtoi perinpohjaisesti kostaa.
Alhaalla, mäen toisella puolella, oli toinen lato, matalampi, pienempi, — vielä tyhjänä heinistä. Pojat hyökkäsivät siihen. Sen pohjalla oli vähän menneentalvisia haaleutuneita heiniä ja orret olivat niin sopivan korkealla. Siinähän sopi ruveta tekemään niitä samoja temppuja, joita kerran oli juhlallisuudella yritetty esittää siellä pihanurmen kaupungissa opituissa vaatehuoneissa. Täällä oli parempi niitä tehdä. Täällä ei olisi ketään näkijää eivätkä kieppuilupuut pettäisi. Ei niissä ollut oksiakaan. Täällä oli oikea paikka harjoitella; täällä ei niiden epäonnistumisesta seuraisi sellaisia selkkauksia kuin siellä kotipihoilla.
Yks, kaks, yks! Hilppa pudota mäksähti vanhaan heinätukkoon ja Pyntys huomasi korkealta katonrajasta pitkäkoipisen kattohämähäkin kömpivän häntä vastaan. Tuo oli paha tulija ja hän luisui äkkiä pitkästä pystypuusta alas. Karppa oli löytänyt ampiaisenpesän nurkasta ja tutki sitä. Ampiaiset syöksähtivät päälle. Hätäisesti huudahtaen hyökkäsi hän ulos ovesta ja toiset seurasivat esimerkkiä, sillä kuka sen tiesi, mitä Karppa näki. He juoksivat kauvan ja seisahtuivat vasta nurmen takana, metsän reunassa.
Siellä alkoi sakea metsä. Se ei ollut sitä oikeata salometsän puolta, jossa he talvisin kävivät loittoisilla mäenlaskumatkoillaan, kesäisin marjassa Ihatsusuolla ja syksyisen ranteilla ansateillä. Se oli Ihatsusuon toista puolta ja siellä oli vain kapeat kaistaleet heidän metsäpalstojaan, sellaiset kielekkeet ja rannakset. Siellä oli tuonnempana edessä aivan aukea suo, josta ei vesiseen aikaan mitenkään yli päässyt. Sieltä alkoi jo toisen kylän maat. Siellä päin oli kuitenkin eräs heidän pienistä metsänurmistaan ja sieltä toi se joki, joka äskettäin kierteli verkalleen, heidän suuremman metsänurmensa läpi. Tässä virtaili joki korkean pengermän alitse. Se itse oli kovin peittynyt notkokasvien, kaikenlaisen rojun ja turan alle, mutta juuri sillä kohtaa hyppäsi siihen korkealta pengermältä iloinen sivupuronen terävän kallioreunan yli syösten vettä kuin putkista pitkien ja syvien kalliouurnien yli, niiden teräviin reunakielekkeihin, rinteen rosoihin ja louhikkoihin ja vihdoin niiden alle pieneen valkeapohjaiseen vesipyörylään rinteen alla, joka oli muodostunut veden ainaisesta putoamisesta siihen ja pohjalle kertyneestä hiekasta. Pyörylästä puron vesi sitten hiljalleen vierieli turaiseen emäjokeen. Siinähän pojat pysäyttivät matkansa ja kävivät täydentämään luonnontyötä kaikenlaisilla estelaitteilla, sivuojanteilla ja uusilla suihkujohteilla. He hakivat metsästä puunsälöjä ja kaarnoja, kokoilivat louhikosta sopivia kiviä ja vihdoin jo kasasivat multaakin ja savea ojanteittensa kylkiin, ja niin muodostui siihen mitä monisokkeloisin rakennelma veden johdattimeksi kallionräystäältä alas. Eihän mikään ollut hauskempaa kuin puuhaileminen viileän, raikkaan veden kanssa kuumana kesäpäivänä. Pian vesi pörhäili, sihisi ja suhisi terävältä kallionreunakkeelta tuhansissa eri suihkeissa ja johteissa alas ja muodosti kaikenlaisia ristisuihkuja ja vastakkainpärskeitä sekä loi pienen sateenkaaren jokaisen vesisäikeen kohdalle. Työ ei olisi ollut täydellistä, elleivät pojat olisi loppujen lopuksi laskeutuneet räystäältä alas ja menneet seisomaan paljainpäin vesisuihkujen alle ja ottaneet siellä oikeata kesäsaunaa pörröiselle tukalleen ja paahtuneille kasvoilleen, mitkä eivät alituisen kiireen vuoksi olleet oikeata kotipesua pitkiin aikoihin saaneetkaan.
Matka päättyi pienen korkeaäyräisen lammin ranteille lähellä sitä pikkunurmea, jossa muut väet työskentelivät ja joka oli matkan lopullinen määrä. Siinä tuttu naapurikylän kalaukko istui pienessä veneessään jyrkän kallion juurella ja onki kokonaisella kolmella ongella kalojaan. Tuon kumppaniksi! Pyntys tahtoi päästä heti ukon keikkuvaan veneeseen, mutta Hilppa tuli väliin ja sanoi, että hänellä vanhempana veljenä oli etuoikeus. Hän oli päässyt kaupunkiinkin ja kaikkialle… hänen täytyy päästä!
— Ei, vaan minun, sillä minä olen pienin joukosta ja minun täytyy päästä — minulle isäkin markkinoilta tultuaan suurimmat vehnäpalat katkasee. Minun, minun täytyy sinne päästä!