Mutta vähitellen rupesi päivä painumaan iltaan. Se tulikin tuo iltapuoli niin omituisesti, ettei sitä huomannutkaan. Kun aurinko oli poissa, harmaiden, lumenväristen pilvien takana, niin eihän sitä tiennyt, missä se milloinkin viiletteli. Se hurautteli siellä omia menojaan aivan kuin pojat mäenlaskurinteessä, ja niin se, piilolainen, pojat petti. Ennenkuin he kerkisivät tulla ensi levähdyshetkeenkään, oli jo pimeän myräkkä ja siitä jo kehräytyi innokkaiden luiunottajain ympärille täysi pimeä.
Huh, mitäs nyt? Katsokaas, nyt on jo täysi pimeä!
Tämä huudahdus pääsi ensin Karpan suusta, mutta kohta siihen yhtyivät toisetkin. Katso, katsohan vain! Avasi siinä silmänsä ja suunsa jo itse Pyntyskin.
Mitäs nyt? Synkkä pimeys tuli, ja me täällä! Matkaa kolme, neljä virstaa! Mitäs nyt?
— Tähän jäämme, ratkaisi asian lyhyesti Pyntys.
— Emme, pisti vastaan Karppa.
— Jäämme! Menemme tuonne korpirantaan, mäen alle, suon ja mäen juuren väliseen metsään, ja sinne suuren puun alle asetumme! Siellähän on sellaisia suuria puita! Muistammehan, kun kesällä isoisän kera noita ranteita myöten ansateillä kuljeksimme! Ne ovat kuin pieniä mökkisiä nuo suurten kuusten juuret! Niin kuivia, ja niin suuret ja tiheät on niissä kattohavut! Oksat aivan maahan asti ulottuvat. Mutta niiden alle, aivan puunjuuren ympärille, syntyy sellainen pyöreä, suippokattoinen suojus, jotta voi, voi! Sinne, sinne! Tässä turkit peitoksi, sukset ja kelkka pään alle, ja sinne yhteen kasaan kuin pienet karhunpennut!
— Mutta mitä vanhemmat sanovat, vastasi neuvokkaalle Pyntykselle juro
Karppa.
— Ei sinne, virkkoi päättävästi Hilppa. Emme tarvitse maata taivaan alla, kun ehkä voimme saada lepopaikan oikean katonkin alla. Muistattekos, pojat, että tässä lähettyvillä on erään salo-ukkosen mökki? Eikös se ole vielä meidän sukulaisiamme, se pieni naurusuinen Mikki-ukko? Se, joka tuo meille aina kaloja ja väliin isälle, kaupunkiin vietäväksi, pyitä, tetrejä, metsäkanoja ja metsoja? Sehän asuu tuossa tämän ensimmäisen suokannaksen takana — niinhän on meille selitetty! Siinä kaidassa korvessa, joka on tämän suokannaksen ja Ihatsujärven välissä! Siinä sakeassa kuusiryhmässä! Lähdetäänpäs pojat sinne! Sinne tästä kyllä hyvin osaamme ja siellä on meillä suojaa! Oikeata Mikki-ukon pikku-mökin suojaa ja lämmintä, ja kyllä se ukko hämmästyy, kun kolme pientä suksimiestä keskellä pilkkoisen pimeää hänen matalan ovensa eteen karauttaa! Sinne, pojat!
— Sinne!