Arvelematta lähtivät pojat pyrkimään Mikki-ukon mökille päin. Kelkka kiinnitettiin takaisin vyöhön ja mäestä alas päästyä lähdettiin kiirehtien sujuttamaan yli edessä olevan suokannaksen.
Suolla oli täysin pimeää, mutta sitten rupesi vähä kerrassaan valaistumaan. He saivat kuin uudet silmät, yösilmät, ja niillä he rupesivatkin oivallisesti näkemään. He olivat havainneet ennenkin, että pimeässä liikkui ensin kuin upposokea, mutta sitten hetken päästä tuli siinä aivan hyvin toimeen. Kotijärven jäällä oli sitä koettu. Mutta siellä oli muitakin apuneuvoja. Oli tie, tienviittoja, nienten päitä ja rantoja ja vihdoin kotikylän tuttu häämötys. Täällä ei ollut mitään sellaista. Mutta olihan täälläkin vastaranta ja sitä ei voinut sekottaa suon muihin ääriin, jotka häipyivät täyteen pimeyteen.
Kun uutterasti ponnisteltiin, päästiin pian kannaksen yli. Siinä kannaksen takana piti ensin olla pieni aho, aivan suon rannassa loivalla rinteellä, sitten vasta alkaisi se Mikki-ukon mökin korpi. Niin olikin. Aivan suon rannassa piti kasvaa muutamia korkeita kuusia ja itse aholla, sen keskikohdalla, piti olla vanha kekoaitaus, aumojen paikka niiltä ajoilta, jolloin tämä aho oli viljelyksellä. Niin oli kaikki. Se synnytti turvallisuutta pojissa. Kuuset suhisivat niin hiljaisesti yötuulessa ja se ikäänkuin lohdutteli poikia. Keko-aitaus oli niin kotoisen ja suojaisan näköinen. Se muistutti kotinientä, sen kesäisiä eloksia, leikkuutöitä ja sitten syksyisempiä riihenpuinteja. Siinä pojat aivan levähtivät ennen lähtöään ahon reunasta mustana seisovaan korpeen. Tässähän olisi vain pienoinen matka päämäärään; mitäs hätää tässä enää olisi! Ei muuta kuin suksensujaus!
Siinä tuli mieleen se Mikki-ukkokin, sellaisena läheisempänä, oikeana poikain ystävänä. Se tuli tavallisimmin käymään heidän kotitalossaan talvisin — ainakin niin he muistivat. He istuivat isoisänsä verkonkutimen ääressä lämpimässä pirtissä, isän veistellessä susta tai reenjalasta, äidin kehrätessä rukilla ja isoäidin värttinällä sekä ulkoilman tihuutellessa hiljaa lumiaan, kun yhtäkkiä alkoi kuulua pihalta, seinämältä kolinaa ja kaikille oli selvää, että joku siellä asetteli suksiaan seinää vasten. Kohta alkoi kuulua kolinaa eteisestäkin ja pian avautui ovi, valkeata, huuruista ilmaa pullahti sisään suuria palloja ja niiden keskeltä ilmestyi pieni, ketteräinen ukkonen, karvalakki painettuna syvälle korville ja pitkä, kissanmuotoinen laukku selässä.
— Hehe, tässähän sitä ollaan, äännähti ukko ja pian oli hän talon väkeä ja myös heitä, lapsia, tervehtimässä. Pienet valkoiset hampaat välkkyivät hupaisesti tuuhean parran takana, silmä paistoi kirkkaasti ja lystikkäästi, ja vedellen jääpuraita parrastaan lausui ukko heille, toisella kädellään jo nipistäen heitä korvasta tai käsivarresta:
— Ka, ka, ikuiset vekkulit! Kuin pienet metsäpennut tai kalanhampaat!
Hehe, te keppulin-kääntäjät!
Sellaisen ukon luo!
Ja sen mökki kuului olevan sitäkin mukavampi! Melkein kuin suuri kivi synkässä rikeikössä, sellainen pystypuilla ja havuilla suojailtu, juuremmalta kivillä ja turpeillakin kaarreltu. Kaksiosainen, — toisessa puolessa, pienen eteisen takana, lehmä ja vasikka ammumassa, toisessa hänen oma asumuksensa. Itse hoitaa ukko karjaansa, ja muun elatuksen hakee metsästä ja järvestä. Oma asuinpuoli kuuluu olevan kuin pieni sauna, siinä yksi ainoa pieni ikkuna, seinä ja katto kiiltävänmustia, nurkassa saunanuunin tapainen uuni ja sen vierellä oikeat lavatkin — makuupaikka! Sellainen merkillinen mökki, pieni, mukava, kotoisa!
Sinne!
Kohottiin levähdykseltä ja lähdettiin hiihtämään korpeen.