Siellä oli omituisen hiljaista ja tutunomaista. Se oli kuin suuri pirtti, tuo öinen korpi. Siellä oli niin lämpimäntuntuistakin, ja kuinka turvallista! Suuret vanhat puut olivat kuin mitäkin tovereita, elollisia olentoja! Yksivakainen hiljainen suhina niiden latvoissa oli kuin niiden ääntelyä heille. Pienet puut niiden juurilla olivat kuin niiden lapsia — heidän ikäisiään! Mikäs siellä oli etsiessä ukon mökkiä! Ja pianhan se saapuu!
Eipäs saapunutkaan. He olivat jo tulleet melko pitkälle korpeen, mutta matalaa, tutunomaista asumusta vain ei näkynyt. Korven piti olla kaidan ja aivan pian läpi hiihdetyn. Kohta piti sen keskeltä ilmautuman sellaisen hupaisen hökkelin, joka toki erottautui suuresta kivestä, niin paljon kuin se sitä muistuttikin. Oli sanottu, että kun vain siltä aholta ja keko-aitaukselta suoraan hiihtää korpea kohti, niin on kohta mökki edessä!
Ei ollut.
Mikä kumma!
Kohta saattoi olla korpi jo lopussa ja pieni Ihatsujärvi edessä, ja silloinhan olisi pitänyt olla jo mökinkin edessä. Mutta minne se häipyi? Metsäkö sen peitti ja eksytti heidät?
Kohta oli korpi läpi hiihdettynä ja pojat tulivat pienen lumiaukion rantaan, joka ei voinut olla muu kuin Ihatsujärvi! Mutta missä oli ukon mökki?
Pojat kääntyivät takaisin!
He tulivat samaan korpeen ja hiihtelivät sitä edestakaisin. Ei löytynyt mökkiä. Jo kävi ilmakin raskaaksi — kylmänkoleaksi ja kosteaksi — ja lisäksi rupesi nälkä ja väsymys uuvuttamaan. Pojat istuutuivat kuusen juurelle ja rupesivat eväitään pureskelemaan. Sitten nousivat he ja lähtivät jatkamaan taivaltaan. Suksia kovin takelsi. Ei ollut hauska sellaisella kelillä hiihtää. Vihdoin tuli aukea paikka esiin ja se oli — se entinen aho, jolta he olivat lähteneet korpiselle kiertelylleen.
Pyntys silloin jo itki. Karppa puri kintaansa peukaloa ja sysieli suksisauvaansa maahan. Hilppa oli nolona. Koko hauska matka oli saada ikävän päätöksen.
Silloin Hilppa korotti äänensä ja lausui: