– Viimeisen, sanoit? – oi, se on totta! Hetket rientävät. Aika vaatii meidät takaisin sinne, mistä tulimme. Vielä hetki, minuutti – sekunti – silmänräpäys. Kuinka kalpeat ovat kasvosi, rakkaani, kuinka sinun kätesi vapisevat ja huulesi polttavat kuin kuumeisen. Voi, miksi en saa olla kanssasi, miksi en saa seurata mukanasi sinne, minne menet!
Tuulen puuskat kohahtelevat kolkosti alastomien puiden latvoissa ja aallot loiskuvat oudosti rantaan. Kuuluu kuin kuiskeita, salaperäisiä, pahaa ennustavia. On kuin hiiviskelisi kuunvalossa pitkiä varjoja ympärillämme. On niin kaameata, aivan kuin salaperäiset olennot vaanisivat meitä. Minä painaudun lähemmäksi rakastettuani ja vielä viimeisen kerran sulkee hän minut syliinsä ja puristaa rintaansa niin että olen vähällä tukehtua.
– Jää hyvästi, Anja, hyvästi ainaiseksi. –
Minä näen, miten hän vapisee, miten hänen kasvojansa vääntää tuska, ja tunnen miten kyyneleet kostuttavat kasvojani, kun hän suutelee minua.
Nousen lähteäkseni, mutta hän pyytää niin hartaasti että vielä hetken viipyisimme. Istahdan kivelle, hän polvistuu viereeni ja painaa päänsä helmaani. Sivelen hänen tukkaansa, annan sormieni lomitse valua noiden pehmeiden tummain suortuvain ja puhelen hiljaa viihdytellen:
– Emme me eroa, tiedäthän sen. Pitkät matkat meidät ovat ennenkin erottaneet ja kumminkin olemme vaihtaneet ajatuksia. Me tapaamme edelleenkin toisemme näkymättömässä maailmassa, joka on yhtä todellinen kuin tämäkin. –
– Minusta tuntuu joskus kuin olisi se vielä todellisempikin kuin tämä, lausuu hän hiljaa.
Ilo välähtää sielussani taaskin keskellä raskaimman surun – että hän minut ymmärsi. Semmoinen olet, ystäväni, ei ole kukaan niinkuin sinä, ajattelin.
Kohotan päätä, joka lepää sylissäni, kosketan huulillani otsaa, joka on kylmä kuin kuolleen.
Kuljemme takaisin äänettöminä, mutta mieleni on levollisempi. Mistä se tuli, juuri nyt, kun onnettomuus ja kuolema kulkivat vierellämme, en tiedä, mutta minusta ehkä tuntui, että kun hän minua rakastaa, silloin voitan kaiken, yksin eronkin tuskan. Niin luulin vielä silloinkin kuu viimeisen kerran puristin hänen kättään. – Hyvästi! – Hyvästi! –