Hymyilemme toisillemme ja eroamme reippaasti, aivankuin ne, jotka pian tietävät tapaavansa. En uskaltanut katsoa hänen jälkeensä kun hän meni, poistui luotani ja katosi pimeään. Oh, minä en tohtinut laskea ainoatakaan ajatusta valloilleen, vaan kohdistin kaiken voimani noustakseni neljänteen kerrokseen pitkin autioita porraskäytäviä. Vähän väliä piti minun nojata kaidepuuhun, jalkani horjuivat, päätäni pyörrytti ja jokin siellä syvällä sisimmässäni valitti hiljaa: hän on poissa, poissa!
* * * * *
En muista tuskaa tämänveroista, jota näinä päivinä olen tuntenut. Olen kuljeskellut kuin mielipuoli saamatta selville ainoatakaan ajatusta, joka hiukankaan kiinnittäisi mieltäni, että saattaisin käydä edes työhön käsiksi. Mitä ajattelevatkaan muut, enhän voi heiltäkään täydellisesti peittää sisässäni vallitsevaa sekasortoa? Että minä jäinkin tänne! Miksi en seurannut häntä? Miksi revin olemukseni kahtia. Mitä iloa on minusta enää heille täällä. Minä näen, miten oudostellen he minua katselevat kuin keksisivät he minussa oireita mielenhäiriöön – ja siltä tosiaan näyttänenkin. Jos olisin voimakas, kuten soisin olevani, olisin tehnyt jonkun päättävän teon, joko seurannut häntä jollakin ihmeellisellä tavalla, tahi kuollut hänen syliinsä. Mutta minä en sellaiseen kykene, olen heikko raukka, jolta aina puuttuu voimaa tarvittaessa. Kärsiä, kuihtua hiljaa ikävääni, sen minä osaan, mutta se totisesti ei ole suuri taito. Miksi en jo aikoja ole sanonut Otolle, etten ole enää hänen, että rakastan toista ja pyytänyt, että kumminkin eroaisimme ystävinä. Ellei hän olisi antanut anteeksi loukkausta, olisi hän kuitenkin suostunut heti eroomme. Siksi ylpeä hän on, ettei hän päivääkään olisi pyytänyt minua luonaan viivähtämään. Poikamme olisi saanut valita välillämme ja tietenkin valinnut isän, he ovat aina olleet yhtä. Hetken häiriö pesässä minun lähdettyäni ja sitte kaikki taaskin entisellään. Mutta minä pelkäsin tekeväni heidät onnettomiksi – – pelkäsin – niin semmoista se on. Mikä olikin vain siinä, että minulta ratkaisun hetkenä puuttui voimaa. Voi minua! –
Kuormani kävi päivä päivältä raskaammaksi, lopulta tuntui se ylivoimaiselta. Ei tuottanut enää helpoitusta se, että sen piirsin paperille. Minun täytyi löytää elävä ihminen, jolle kertoa, paljastaa sisäiset taisteluni, saada myötätuntoa ja lohdusta. Minun täytyi saada itkeä itseni väsyksiin asti, ei yksin, sillä pelkään yksinäisyyttä nyt, tuntuu kuin menisi järkeni sekaisin. Minun täytyi saada jakaa tämä suruni jonkun toisen kanssa. Kuka muu tuo toinen olisi ollut kuin Alina, joka niin usein oli tarvinnut minun osanottoani huolista rikkaan elämänsä varrella. Kenties hän nyt voi auttaa minua, nyt kun minä tarvitsen häntä, kerran.
Menin hänen luokseen, pyysin häntä keskeyttämättä kuuntelemaan kertomustani ja rukoilin, että hän koettaisi ymmärtää minua. Sitte kerroin minä alusta alkain, aukaisin ovet unelmieni maahan ja koetin näyttää hänelle kaiken minkä sinne olin koonnut; hänen täytyi ymmärtää miten syvä, puhdas ja pyhä oli rakkauteni, miten se oli minulle elämäänikin kalliimpi. Kerroin hänestä, meidän keskusteluistamme, miten me ymmärsimme toisiamme aina, miten me usein sanattomastikin saatoimme vaihtaa ajatuksia, vieläpä pitkien matkojen takaakin.
– Ei ole kukaan niinkuin hän, en ole vielä koskaan tavannut miestä, jota ollenkaan voisi häneen verrata. Oli vahinko, Alina, ettet tullut häntä tuntemaan, lopetin.
Ja minä olin odottanut, että hän ojentaa minulle ystävän käden, että saan painaa pääni hänen syliinsä ja suuren suruni kyynelin lieventää, ja että hän sanoo: itke, Anja, itke, kunnes kuivuvat kyyneltesi lähteet, sielusi seestyy, kirkastuu ja sinä näet, että kaikki toivosi ei vielä ole menetetty. Ole rohkea, ja reipas ystäväni, äläkä kuluta voimiasi lohduttomassa surussasi. Miettikäämme mitä sinun olisi tehtävä. – Niin toivoin hänen sanovan ja niin olisin minä hänenä sanonut. Toisin kumminkin kävi.
– Anja parka! sanoi hän surkutellen, noin sitä tunteet saattavat ihmisen eksyttää, mutta kyllä sinä siitä vielä selviydyt, selviydyt niinkin, usko vain. Olet nyt kuin unessa, ja oli hyvä, että kerroit sen minulle, että saan sinut herättää. En käsitä miten sinä häneen ihastuit, joka ei ollut edes minkään näköinenkään ja vielä kun oma Ottosi on puolta komeampi. Hänen luonnettaan en kyllä tuntenut, mutta olen hänestä sensijaan hyvin paljon kuullut ja olen sitä mieltä, että sellaista miestä ei ollenkaan voi asettaa sinun Ottosi rinnalle.
Hän kertoi sitte puheita, joita oli kuullut. Pyysin, että hän lopettaisi ja selitin, että rakastin häntä itseään, enkä hänen vikojaan ja erehdyksiään. Alina vaan jatkoi, hyvässä tarkoituksessa kyllä, sillä hänhän tahtoi minut "herättää", ja "avata silmäni rakkauden sokeudesta." Myrkkynä valui se vereeni, maailma musteni silmissäni. Tunsin rinnassani kivun kuin tikarin piston. Jos ystävättäreni tietäisi, niin varmaan hän lopettaisi – – – ei, hän jatkaa yhä.
"Taiteilijaluonne hän oli, siis samanlainen kuin muutkin. Kevyttä väkeä ovat, huikentelevia, mutta hurmata ja lumota kyllä osaavat."