– Ei hän ole milloinkaan koettanut minua lumota, ei vähimmälläkään sanalla tai teolla. Väärin sinä häntä tuomitset, minä hänet tunnen, näetkös, sinä olet vain jotain "kuullut". Jos meitä, sinua tai minua, arvosteltaisiin sen mukaan mitä meistä joskus on kuulunut, saattaisi kuva olla aivan väärä.

Apua olin tullut etsimään, vaan täältä sitä ei lähtenyt ja ymmärsin nyt, että sitä ei lähtenyt mistään. Yksin on minun tyhjennettävä kärsimysteni kalkki. Nousin hyvästelläkseni, sillä yhä sietämättömämmäksi kävi oloni täällä. Alina vielä saattoi minut lähimpään kadun kulmaan ja puheli yhä minun vaietessani. "Ole sinä vain kuten ennenkin, unohda pois tämä mikä oli, näethän että kohtalo johdatti kaikki sinun parhaaksesi. Olipa hyvä, että joutui täältä pois, kuka tietää kuinka olisi lopuksi käynyt. Olisipa ollut sääli sinua ja Ottoakin, semmoinen kunnon mies, ei toista parempaa. Ei, koeta sinä poistaa mielestäsi joutavat haaveet ja rakasta häntä, joka on omasi ja joka on rakkautesi arvoinen."

Pääsin hänestä vihdoinkin eroon ja riensin kotiin. Heittäydyin sohvalle ja itkin, itkin kuten itkee lapsi, jonka leikin armoton, "järkevä" aikuinen katkaisi, viskeli pois kuusen ja männyn kävyt selittäen, että ne eivät ole lehmiä ja lampaita, vaan käpyjä. Mutta lapsi oli pitänyt niitä eläiminä, rakastanut ja hoitanut niitä, puhellut niille, niin, eivätkö ne hänelle silloin niitä olleet. Oh, mikä oikeastaan on totta, mikä on harhaa?

* * * * *

Olen tehnyt sellaista, jota minun ei olisi pitänyt tehdä. Olen aukaissut ovet salattuun maailmaan ja vienyt sinne vieraan, joka ei ollut tottunut siellä liikuskelemaan, ja seuraus oli se, että sieltä kaikkein hienoimmat ja arimmat esineet hänen raskaasta varomattomasta kosketuksestaan särkyivät. Hän ei edes nähnyt sen kauneutta, hänen aistimensa eivät havainneet sen puhdasta kuulakkuutta. Hän näki siellä aivan toista kuin minä. Kuinka vaikeata minun nyt on, sillä vasten tahtoani pyrin katselemaan asioita hänen silmillään, näkemään hänen näkemyksiään. Se sekoittaa katkeruutta murheeseeni, joka oli minulle pyhintä. Ihanaa oli häntä ajatella milloin ikävällä kaivaten, milloin yhdessäoloamme onnellisena muistellen. Hänen nimensä minä aamuisin herätessäni ensimäisenä mainitsin ja illalla uneen vaipuessani se äänettömänä huokauksena huulilleni raukesi. En koskaan antanut ainoankaan epäilyksen tai pahan ajatuksen himmentää pyhättöä, jonka sieluni sisimpään olin hänelle rakentanut. Hänelle, joka oli kaikkeni. Oh, nuo myrkylliset puheet, joita Alina-parka ymmärtämättömyydessään kertoili, nuo suusta suuhun kulkeneet, nuo ilkeät, tahraiset, pahantahtoisilla ajatuksilla tuetut. Ne kulkevat kierrellen kuin itsenäiset oliot, kuin inhottavat luikertelevat käärmeet ja takertuvat minuun kiinni kun häntä muistelen. Eikä minulla ole minne paeta. – Unelmieni maa, miksi minulta sulkeuduit?

* * * * *

Se oli heikkoutta taaskin! Miksi minä annan muiden itseeni vaikuttaa? Enkö minä häntä tuntenut, enkö minä ole katsellut hänen sielunsa syvimpään? Minähän sen tiedän, minkälainen hän oli pohjaltaan, tuskin kukaan muu häntä tunsikaan niinkuin minä. Mutta se on nyt onneksi ohi. Ehjänä ja kirkkaana päilyy jälleen vedenpinta, jonka hetkeksi särki sinne viskattu kivi. Taas kuvastuu siihen sisäisen maailmani ihanuus ja minun suruni on nyt tyyntä alistumista. – Niin on, kuin olla pitääkin.

* * * * *

Olen ollut verrattain tyynenä nämä viisi viikkoa. Joka aamu ja ilta olen sulkeutunut huoneeseeni hetkiseksi, lähettääkseni hänelle hyviä, rohkaisevia ajatuksia, ja toisinaan tuntuu kuin hän tuntisi ja ottaisi ne tietoisena vastaan. Olen melkein varma, että hän ainakin vielä on vahingoittumaton. – Joskus hekkumoin minä aatokselle, että hän tulee vielä takaisin, että minä saan painaa hänet surusta sairasta sydäntäni vasten. Oi, en uskalla ajatella sellaista onnea, sen pelkkä kuvittelukin saattaa minut huumaantumaan. Ja tiedänhän minä, että toisin käy. –

* * * * *