Mikä on tämä tuska! Olen varmaankin nähnyt kauheata unta, mutta en jaksa muistaa sieluni yöllisiä kokemuksia. Vilunväreet kulkevat kautta ruumiini, minua vapisuttaa tuntematon kauhu. Olen kenties sairas. Koetan maata hiljaa ja rauhoittaa itseäni, ollakseni häiritsemättä muita. Kylmä hiki valuu karpaloina otsaltani, mutta muuten on kuin olisin kuumeessa.
Suljen silmäni ja koetan nukkua uudelleen. Minä näen paksun savun sakeuttaman ilman, jonka tuokiossa leikkaa punainen lieska. Kuulen jyskeen ja tunnen maan allani vapisevan. Kuuluu rutinaa, ulvontaa ja pamahduksia..
Jo hiljenee ja etenee melske. Näen aavan, lumisen kentän, jonka yllä tähdet kylmästi palavat. Kuljen autiota seutua, kahlailen nietoksissa ja luulen olevani yksin erämaassa, kun tuulenkin voimakkaan ja raskaan huokauksen vierelläni.
Ah, hevonen siinä makaa verissään, takajalat pahoin murskautuneena kurkottaen kaulaansa. Se katsoo minuun silmissään kuvaamaton katse. On kuin anoisi se apua, pyytäisi, rukoilisi minua pelastamaan sitä. Sydäntäni särkee, mutta minä en voi mitään, en yhtään mitään. Hevonen näkee, että aijon lähteä ja jättää sen. Se päästää hiljaisen valituksen, joka muistuttaa ihmisääntä ja paksuna huuruna puhaltuu lämmin ilma sen sieraimista pakkasyöhön. En tahdo nähdä sen kuolinkamppailua, en tahdo nähdä viimeistä katsetta sen sammuvista silmistä, pois minun pitää päästä!
Minä riennän pois niin kiireesti kuin voin, mutta jalkani kompastuvat johonkin ja minä tupsahdan suulleni hankeen. Mikä se on? Ruumis, vielä puoleksi lämmin, ei, hän elää vielä, vaikka on jo milt'ei jähmettynyt maatessaan puoleksi lumeen hautautuneena. Hänen ohimossaan on haava, josta tihkuva veri yhä suurentaa punaista täplää hangella.
Mitä minä voisin tehdä tuon nuorukaisen hyväksi? En mitään! Minun täytyy jättää hänet oman onnensa nojaan.
Kuu valaisee kirkkaasti lakeutta. Näen ruumiin ruumiin vieressä, joukossa haavoittuneita, jotka vielä näyttävät elon merkkiä. Missä nousee käsi, missä kohottautuu pää. Rukoukset, tuskanhuudahdukset, voihkina ja valitukset täyttävät tienoon.
Taas kiirehdin kulkuani toivoen että vihdoinkin löydän pois tältä kauhun kentältä. Vaivaloista on eteenpäin pääsy, lumi vajottaa, jalka kompastuu.
Jo loppuu aukeama ja alkaa suuri, synkkä metsä. Ei näy kaatuneita enää. Helpotuksesta huo'ahtaen istun hangelle levähtämään, kun taaskin silmäni keksivät maassa makaavan miehen. Jo ensi silmäykseltä tunnen tuon solakan vartalon ja tummat hiukset, joiden sekaan oli nyt entistä enemmän harmaata ilmaantunut. Kasvot maata vasten hän lepäsi, mutta kivääriä pitelevä käsi oli kovin kuihtunut.
Polvistun hänen viereensä ja kosketan päätä, jonka kylmä elottomuus saa minut värisemään. – Minun kalleimpani!