* * * * *
Tuskani herätti minut. – Kuinka pitkä onkaan tämä yö! Kuinka hirveitä unia minun pitää nähdä! Tahtoisin nousta lopettaakseni uneksimisen, mutta pääni on raskas ja jäseneni hervottomat ja pian sukellan minä takaisin unien hämärään.
Istun taaskin kinoksessa puoleksi vajonneena pehmeään lumeen, mutta minua ei palele, sillä minua ympäröivä metsä on kuin hienon hieno, vitivalkoinen untuvapilvi. Hän on luonani. Käteni lepää hänen kädessään ja minä tunnen hänen olemuksestaan heijastuvan rakkauden sulon. Mitkään sanat eivät kykene kuvailemaan onneani saatuani takaisin kaivattuni ja juuri silloin kun luulin hänet kadottaneeni. Minä puristaudun häntä lähemmäksi, minä painaudun hänen rinnoilleen ja pyydän, että hän ei minua enää jättäisi. Hän suutelee kättäni, poskeani ja otsaani, hän katsoo hymyillen minua silmiin ja taivaalta tulvivan iltaruskon punerrus luo rusoittavan hohteen hänen kasvoilleen, jotka ovat kauniimmat kuin koskaan ennen ja silmät, ne loistavat niin, että häikäisee niihin katsoa. Koko taivaanranta hehkuu ja liekehtii ruskon purppurassa. Kinoksille valautuu ruusuinen puna ja silmäni eivät erota muuta kuin säkenöivän taivaan ja sen värejä heijastavan tasaisen valkean maan. Kuulen säveleet, niin vienot ja ihmeellisen ihanat. Käännyn ystäväni puoleen ja hän vastaa sanattomaan kysymykseeni:
– Ne soivat minun sielussani, ne soivat sinulle, Anja, joka olet ne herättänyt. Tapailin niitä viuluuni jo siellä, mutta vasta täällä sain niille muodon. –
Niin puhelee hän, mutta minun onneni on liian suuri. Rintani täyttyy ja omituinen tukehduttava tunne pusertaa sydäntäni. On kuin täytyisi minun herätä taaskin. Puserran lujasti ystäväni kättä pidättääkseni hänet luonani. Kaunis unikuva katoaa kumminkin. Aukaisen silmäni ja löydän itseni yksin vuoteessani.
* * * * *
Mitähän merkitsevät nämä unet? Ne eivät olleet ollenkaan tavallisia, vaan oli kuin sieluni olisi maatessani vaeltanut tuntemattomia teitä. En voi olla uskomatta että jotain on hänelle tapahtunut. Kunpa saisin siitä varman selvyyden.
Koetan päästä ajatus-yhteyteen hänen kanssaan, mutta en tiedä mikä sulkee tien. Onko hän jo mennyt? Eikö kaikkivoipa rakkaus aukaise aatokselle tietä kuoleman porttienkin lävitse? Miksi ei hänen sielunsa vapauden saatuaan lennä luokseni halki Tuonelan hämärän? Tahi ehkä se onnistuu nyt vain unessa, kenties saan nähdä pian hänet uudelleen. Älä jätä minua, ystäväni, älä jätä, kohta olen siellä minäkin. Mitä minulla on enää täällä, jos kerran sinä olet poissa!
* * * * *
Viikkoja on kulunut. Nyt vasta sain asiasta varman tiedon, eikä se minua ollenkaan hämmästyttänyt, siksi vakuutettu olin sisäisen tuntemukseni luotettavuudesta. Oli kenties kumminkin joku salainen toivonkipinä sydämessäni piileskellyt, koska tuntui nyt, kuin jotain minussa olisi ratkennut.