Anni istuu lattialla pieni, valkokutrinen, tyttö sylissään, kahden isomman lapsen leikkiessä hevosta hänen pitkillä palmikoillaan.
Heinäkuun aurinko hellittää tulista hellettään avoimesta ikkunasta. Ei tuulen henkäyskään lievennä tätä tukahuttavaa kuumuutta.
— Istu hiljaa Tuttu. Nanni opettaa sinua puhumaan.
Pienokainen totteli. Laittautui vakavasti istumaan ja silmissä harras ilme odotti tärkeän toimituksen alkamista.
— Nannin — oma — Tuttu.
— Nanni — moma — Tuttu.
— Tutun — oma — Nanni.
— Tutun — moma — Nanni.
— Hyvä Tuttu on paras Tuttu. Pidä Nannia kaulasta hyvänä!
— Kaulatta — hyvänä, — sopersi pienokainen, kiersi palleroiset käsivartensa rakkaan hoitajansa kaulaan ja pusersi koko voimallaan.
— No, no, Tuttu. Ei niin kovaa. Riittää jo! Sinä puristat Nannin hengettömäksi.
— Oletko sinä minutkin opettanut puhumaan — kysyi Osmo, lapsista vanhin.
— Olen opettanut sinut ja Maijankin. Sinä Osmo olitkin vaikein hoidettava. Et tahtonut viitsiä kävelemäänkään opetella, olisit vaan Nannilla itseäsi kannattanut. Iso olit vielä ja raskas, kun sinua tänne kolmanteen kerrokseen retuutin.