— Itkisin, Vanjushka. Tämä puristi hänen kättään.
— Dobra tyttö, minun oma tyttö, — ja kun Anni punehtui aina otsaa myöten, nyppäsi Vanja maasta punoittavan luhdikon kukan.
— Kah, Annushka! Tämä Annushka.
Kun he tulivat tavalliselle paikalleen, pienelle hiekkakentälle, jota puut ja kukkivat pensaat puolikaaressa ympäröivät, olisi ollut vaikeata päättää, ken heistä oli iloisin. He nauroivat, telmivät ja leikkivät, kunnes istahtivat vihdoin väsyneinä nurmikolle.
— Vanja, vihellä taas, tai laula meille, — pyyteli Maija.
— Huomenna Vanja soittaa teille, jos tulette tänne.
— Voi, hauskaa! Tullaanhan taas huomenna, Nanni.
— Jos on kaunis ilma.
— Tullaan kumminkin, vaikka vähän sataisikin.
— Ehkä tullaan. Leikkikää nyt kauniisti keskenänne tytöt. Pian lähdetään taas kotiin.