— Jokohan se Tuttu nukkuu? Onkohan tuo uusi hoitaja pukenut sen ja peittänyt hyvin, ettei kylmety.
— Mitenkähän jaksavat kotona? Äidin jalkaa on varmaankin taas kovin kolottanut, kun ovat näin sateiset ilmat. Siellä hekin nyt varmaan istuvat tuvan takkavalkean ääressä, äiti sukkaa kutoen, isä jotakin veistää näperrellen, alakuloisessa keskustelussa, miten päästään keväimeen näillä niukoilla rehuvaroilla ja miten riittää uutiseen tämän vuoden viljasato, josta halla heinäkuun alussa puolet vei ja jäännöksestä puolet poltti loppukesän tulinen kuivuus.
— Entä Kokkolassa? Siellä ovat paremmat maat. Joki suojelee kotipeltoja hallalta ja lauhduttaa suurinta kuivuutta. Mutta totisena kulkee Samppa, mietteissään ja harvasanaisena, syvä, synkkä ryppy silmäkulmien välillä, kun hän lapsuutensa ystävää muistelee, jota ei kohta vuoteen tavannut.
— Ilta pimentyy, missä viipyy Vanja? Hän katselee ikkunasta kadulle, joko tulevan näkyisi. — Sade oli tau'onnut ja vinha pohjatuuli lakaisi taivaalta pilvenriekaleita. Iltatähti tuikehtii ystävällisesti tänne alas.
Vihdoinkin lähenivät tutut askeleet. Anni aukaisi oven.
— Kauvan viivyit tänä iltana!
— Vanja sulki hänet syliinsä.
— A' sitä iloisempi olet, kun kauvan odotettuasi lopulta tulen. Mitä? taas ovat silmäsi vesissä! — Mikä nyt on taas ollut?
Tuli tässä vähäsen ikävä, kun muistelin kotiani ja niitä Vuorelan pikkulapsia.
Vanja vihelsi. — Toisen lapsia ikävöit! Ka Venäjälle tulet, omia lapsia saat, saat tuvan täydeltä.