— Enhän minä siellä enää sure, niinkauvan vaan on ikävää, kun kaikki on keskeneräistä.
— Onhan se päätetty, samantekevää, siellä tai täällä, minun olet jo nytkin, eikä kukaan saa sinua minulta. Ei isäsi, ei veljesi, ei kukaan elävänä pääse, joka aikoo meidät erottaa.
Hän hyväili tytön päätä, kietoi kaulansa ympäri hänen pitkät palmikkonsa ja suuteli niiden kellertäviä latvoja.
— Ei ole kukaan niin rakas, kuin sinä, en ole vielä nähnyt tyttöä sinun veroistasi.
Niin puheli mies ja tyttö oli vaipunut siihen onnelliseen hurmioon, jonka aina tuotti Vanjan läheisyys, tuo pehmeän käden hyväily ja hänen sanojensa hellivä sävy.
— On hyvin, niinkuin on. En toisin soisi olevan. Kunhan vaan kerran saa olla onnellinen, tulkoon sitte jälestäpäin mitä tahansa.
Niin ajatteli tyttö levätessään ystävänsä sylissä, huomaamatta, miten tämä liian usein katsoi kelloon.
Mies nousi, kantoi tytön vuoteeseen, peitteli huolellisesti, poskea hyväili hyvää yötä toivotellen ja lähti ulos.
Hän kulki kiireellä yli aution kaupungin, kilahti kannus, elehtii suupieli ja kasvoilla näkyy tyytymätön ilme.
Hän oli tullut viipyneeksi Annin luona liian kauvan.