Myrsky ulvoo ja vonkuu mastoissa. Aallot vuorenkorkuiset hyökkäävät laivaa vasten viuhuen, sihisten ja räiskyttäen vaahtoisaa vettään kannelle. Tuuli vinkuu ja viheltelee, kuuluu ääniä ilkeitä, epämääräisiä, — kuin uhka ja valitus, kirous ja voihkina ja pimeiden voimien kamala pilkkanauru.
Mutta myrskystä huolimatta ponnistelee vakavasti eteenpäin raskaslastinen Saksan alus ja kannella nuori suomalainen tähystelee kiikarillaan yhä pimenevässä syysillan hämärässä. Hän ei säikähdä ilmojen ilkkunaa, eikä kuuntele tuulen salaperäisiä sanoja.
Hänen piirteensä ovat jalot ja puhtaat. Hänen kasvonsa kuvastavat innostusta, suurta ja pyhää. Hymy hiipii nyt suun ympärille johon vaikean ja vaivalloisen retken aikana on painunut syvä, surumielinen juova.
— Mitä sanonevatkaan siellä pojat! Kaksikymmentäviisituhatta kivääriä on siinä jo aluksi näille seuduille, pohjoisemmassa on ennen tuo tuja ja lisää tulee, kun joutuu. Niillä sitä vielä tehdään puhdasta! — Ei sitä sentään tyhjään kärsitty, ei tyhjän vuoksi nähty vilua ja nälkää. Jokohan käsittävät kotona miksi lähdettiin? - Johan toki kun näkevät nämä tuomiset. Kalliita ovat nyt Suomelle nämä lastit. Ei niiden arvoa kullassa arvata. — Voi sentään, kuinka ihanalle tuntuukaan taistella oman maansa vapauden puolesta. Kunpa joutuisi pian se päivä! Kunpa olisimme täällä jo kaikki ja saataisiin alottaa heti!
Hän alkoi astella kiivaasti kannella. Nuori pohjolaisveri kuumeni ja sormet pusertuivat lujasti vyössä riippuvan mauserin ympärille.
Mutta samassa hän asettui ja hymähti malttamattomuudelleen jatkaen ajatuksiaan.
— Kun kerran tähän saakka on jaksettu odottaa ja kestetty silloinkin, kun toiveet tuntuivat horjuvan, niin tottahan nyt, kun ollaan täällä asti.
Hän nosti taas kiikarin, katseli kauvan ja yhä kasvavalla jännityksellä, riensi sitte alas hyttiin toverinsa luo ja toi hänet muassaan kannelle. -Näetkö tummaa juovaa etäisyydessä?
— Näenhän minä.
— Se on Suomen ranta! Suomen, kotimaan, pyhän maan rantakalliot!