Hänen äänensä värisi, hänen sydämensä löi rajusti, hän ravisti ystäväänsä käsivarresta.
— Miksi et iloitse? — Oletko sinä oikein hereillä? — Etkö käsitä että kohta astutaan kotomaan mantereelle. Pian varmaankin näkyvät vastaantulevat moottorit. Me pääsemme kaivattuun, luvattuun maahamme. — Olavi, mikä sinun on?
— Luvattuun maahan, pyhään maahan, — kertasi Olavi Joukon sanoja, mutta hänen kasvojensa jäykkyys ei sulanut ja noiden älykkäiden silmien teräskylmä katse ei hituistakaan lämmennyt. Koko tuo lyhyt jäntevä vartalo, sekä nuo kasvot, jotka nuoresta iästään huolimatta osoittivat kypsynyttä miehuutta, todistivat raudanlujaa tahtoa ja nopeata päättämiskykyä.
— On kuin olisi ilmakin jo toisenlainen, on kuin tuulikin suomea puhuisi, on kuin näkisin siskoni nuoren aitan portailla istumassa, puheli Jouko puoleksi itsekseen. Hän oli kuin hurmaannuksissa, kuin uneksisi hän ihanaa unta.
— Sain Saksasta lähtiessäni kuulla kotipuolen asioita — alotti Olavi äänellä, joka karkoitti unelmat. Täällä etelässä ovat jo punaryssät toisin paikoin mellastaneet. Isäni kuuluvat surmanneen ja veljeni. Kotini on ryöstetty puhtaaksi ja nuorimman veljeni ovat Helsingin edustalla silponeet palasiksi.
Hän kertoi sen tyyneesti äänen värähtämättä.
— Etkä ennen ole minullekaan ilmoittanut!
— Enhän olisi nytkään, mutta kun puhuit pyhästä maasta.
— Niin tahdoit valmistaa minua mahdollisuuksien varalle. — Mutta jos on totta mitä kotoasi kertovat niin…
— Silloin minä totisesti kostan heidän kuolemansa. Kymmenen, ei, kaksikymmentä heistä jokaisesta ja sitte, sitte käyköön minun kuinka tahansa.