Vierellä seisovan vänrikin kasvoille levisi harmi, mutta toinen vaan kädestä pidellen veti tyttöä mukanaan pois tanssilavalta.
He tulivat saarta ympäröivälle hiekkakäytävälle. Annista tuntui, että hänen pitäisi vetää kätensä pois, mutta kun hän koetti sitä irroittaa, veti toinen sen kainaloonsa.
Leuto merituulen henkäys hyväili miellyttävästi kuumenneita kasvoja. Vanjan käsi oli pehmoinen, siromuotoinen, miellyttävä. Anni tuli sitä verranneeksi Sampan karkeaan, työnkovettamaan kouraan.
Tämän muisto sai hänet hetkeksi hiukan alakuloiselle mielelle.
— Kenties ryhdyt ryssäin kanssa sinäkin, kuten moni muu tässä kaupungissa — oli Samppa sanonut viime markkinoilla tavattaessa — niin hän sanoi, ja syvä,- synkkä ryppy oli silmäkulmien välissä.
— Kah, mitä nyt, Annushka? Sitä vänrikkiäkö. Ai, ai, jos se uskaltaa tänne!
Käsi tapaili miekankahvaa. Välkähti kiiltävä teräs, mutta samassa takaisin tuppeen livahti ja äskeinen kasvojen tuima ilme vaihtui mitä herttaisimpaan hymyyn.
— Sinä kaunis tyttö! Kaikki sotilaat katselivat. Katsoppas Ivana
Ivanovitshiä, kauneimman sai taas tytön.
Uusi, ennen salassa piillyt tunne pulpahti esille nuoren tytön sydämessä. Hänkö, täti Vuorelan lapsenhoitaja! Oliko hän kaunis? — Ei sellaista ollut vielä kukaan aikuinen hänelle sanonut, lapset joskus hyvillään ollessaan lepertelivät:
— Sinä olet nätti tyttö, Nanni, olet Sannia paljon kauniimpi.