Salamannopeudella lennähti aivoissa ajatus: - Minä siis kykenin, minäkin saatan jotain toimittaa! Melkein hurja ilo läikähti mielessä.
Ryssät olivat taas säikähdyksestä selvinneet ja laskettivat runsaan lyijyannoksen piirittäjiinsä. Annin tuli nyt juosta kokonaisen ikkunarivin ohi ja vinkuen lensivät taas ryssäin ampiaiset, surahtaen joskus aivan korvan juuresta ohitse, yhdenkään koskematta.
Anni pujahti pihalle ja sai täällä häiritsemättä toimittaa laskunsa. Hurjalla räiskeellä se räjähti siellä sisällä ja innostunut "sotilas" aikoi jo varustella matkaan kolmatta, kun hurraahuudot kuuluivat kadunpuolelta. — Jo antautuivat!
Anni juoksi takaisin sinne ja näki muutaman matruusin pitävän valkoista riepua pistimen käressä.
XV.
Rouva Vuorela istuu ompelukoneensa ääressä aikaisesta aamusta myöhään iltaan, tehden vaatteita sotilaille. Kuumeisella kiireellä hän laskettaa valmiiksi kappaleen toisensa jälkeen, tehden työtä herkeämättä, kuin luulisi hän koko isänmaan pelastuksen riippuvan siitä, montako tusinaa hän viikossa valmistaa.
Mutta tuo kiire on vaan sisällisen levottomuuden tyynnyttäjänä. Hän vilkaisee välillä lattialla leikkiviin pienokaisiin, katsahtaa poikaan, jonka käsivarteen on kiinnitetty valkea nauha.
— On siinä vankka poika, mutta vielä leikkivä lapsi. — Köyhä minä olen, ei minulla mitään uhrata suuren asian hyväksi, miehenikin tappoi tauti. Olisipa hänkin saanut sankarikuoleman Suomen vapaustaistelussa. Mutta elämä ei kysy, miten me itse haluaisimme.
Taas valmistui pehmeä, lämmin paita. Hän taittoi sen kokoon ja laski tänään valmistamansa kappaleet.
— Yksi… kaksi… kolme… neljä, tässä viides. Viisi paitaa valmista! — Ei, se ei ole suuri saavutus, toista olisi, jos… niin, kyllä me naiset sentään saamme vähän aikaan, tai ainakin tuntuvat tämmöiset pikku näpertelyt mitättömille silloin, kun on suuret tehtävät suoritettavana.