Kylmä kääre oli juuri uudistettu ja sairas näytti hetkeksi hiukan rauhoittuneen.

Kuinka säälittävän näköisenä hän siinä lepäsi, pienenä, surkastuneena, lyhyesti ja vaikeasti hengittäen. Kaikki entinen kukkeus oli kasvoilta kadonnut ja tukkakin oli poissa. — Miksi hän oli leikannut kauniit hiuksensa?

— Ryssän uhri! — sanoi rouva Vuorela puoliääneen ja hänen sisässään kuohahti suuttumus.

— Miksi päästinkään sentään hänet käsistäni!

— Mutta kun neuvot ja varoitukset eivät mitään auttaneet, ajattelin: menköön, kokeilkoon!

Mutta lapsihan se sentään vielä oli, vaikkakin kaksikymmentä täyttänyt. Olisin toimittanut tiedon vanhemmille, että tulevat noutamaan pois tyttärensä.

Miksi en sitä tullut tehneeksi? — Voi, kuinka saatoinkaan jättää tyttöparan oman onnensa nojaan. Olisihan minun pitänyt tietää, mitä siitä seuraa.

— — Siinä se nyt oli! Äskettäin vasta ajattelin, että en ole koskaan lyönyt laimiin velvollisuuttani! — Semmoinen fariseus olen!

Ja paljosta valvomisesta väsyneissä aivoissa suureni suurenemistaan syyllisyyden tunto ja yhä ahtaammalle ahdisti mieltä tämä tuskaisten aatosten piiri.

Sairas oli käynyt sillävälin levottomaksi ja hourailu alkoi taaskin.