… Minä menin sinne sovittaakseni mitä olin rikkonut… En tahtonut kostaa heille Vanjan vääryyttä, en olisi hänelle itselleenkään kostanut… Muilla on nyt parempi tästälähin… minunkin on hyvä, kun saan nukkua… Anni kääntelee tuskaisesti päätään… Se saariston poika ampui hyvin! Kuinka se miesparka putosi alas ikkunasta ja jäi hangelle makaamaan oman verensä punaamana… Kasarmilla oli ruumiita kasoissa vaan… nuo kolme miestä ruhjoutunein kasvoin kuolivat sisäänviskatusta pommista… en olisi tahtonut surmata, tein sen siksi, että muilla olisi parempi… Tuollakin särkyy ikkuna ja esiin työntyy sotilas kasvoillaan kuvaamaton kauhu. - Surman suuhun lensi, kuula lävisti pään, siihen retkahti ja jäi puoleksi roikkumaan ikkunasta alas veren suihkuna haavasta ruiskahtaessa… Semmoista on sota!… Minua paleltaa hirveästi… Lumi allani on sulanut, vaatteeni ovat edestä aivan märät, on kuin makaisin jäisessä vedessä… Mutta ei saa väsyä kesken… toinen kasarmi on vielä valtaamatta ja minulla on vielä kaksi kranaattia vyöni alla… jos ampuvat minut, säästyy joku muu… minunhan täytyy kumminkin…
* * * * *
Nyt selvisi rouva Vuorelalle potilaansa viimeiset vaiheet ja hän sanoi itsekseen:
— Hän oli pohjaltaan sittenkin se, miksi häntä luulinkin, vaikka välillä jo epäilin pettyneeni.
XVI.
Anni lepää puolihorroksissa, unen ja valveen välillä, ja hänen sielunsa leijailee unelmien ihanilla mailla. Hän ei jaksa avata silmiään katsoakseen todellisuuteen — ei jaksa, eikä tahdokkaan, sillä se olisi kuin palaamista sinne, josta oli jo puoleksi eronnut.
Hän on istuvinaan purjeveneessä. — Päivä on kirkas ja hohtavaa valoa virtaa taivaan täydeltä. Raitis tuuli pullistaa purjeet ja keula halkaisee hiljalleen loiskahtelevia laineita.
Hän ei ole yksin. Tuossa vierellä istuu olento, jonka läheisyydessä on hyvä ja turvallinen olla. On kuin Hänestä virtaisi joku käsittämätön rauha. — — — Minkä näköiset lienevät nuo rakastavat kasvot? — Ei, hän ei näe, eikä koetakkaan nähdä, parempi on tietää, että se on Hän.
Ja vene liukuu ja siniaallot kulahtelevat vasten keulaa ja kylkiä. Leppoisaa valoa tunkee taivaan täydeltä ja merensatuja kuiskiva tuuli kiidättää kevyesti valkean veneen — — minne? — — Hän sen tietää. — —
Taas on hän makaavinaan lapsena omassa kätkyessään, joka keinahtelee tuttuun, juohevaan tahtiin. Lattiapalkki on irtautunut ja kolahtaa hiukan. Avonaisesta ikkunasta hengähtelee kesäinen tuuli, jossa tuntuu palavan kydön mieluinen savu. On niin hiljaista, kuin olisi sunnuntai. Ei kuulu muuta kuin kissan hiljainen kehruu ja vanhan seinäkellon tikutus.