Kuinka suloista on levähtää, kun vierellä valvoo Hän, tuo epämääräinen, tuntematon, joka rakastaa niin, ett’ei kukaan, joka ei käännä lempeitä silmiään pois nukkuvasta. — — —
* * * * *
— Anni, minä olen nyt täällä — sanoi Jouko hiljaa hänen päätään silittäen.
Anni sai auki vasemman silmänsä, mutta oikean luomi riippui velttona silmän yli. — Hänen huulensa hymyilivät veljelle, mutta kuiskeensa oli heikko, niin että sitä tuskin saattoi kuulla.
— Kuinka minä olen sinua odottanut!… Väsyttää niin, en tahtonut jaksaa valvoa… mutta… minun täytyi… on asia, jota et tiedä.
— Mikä se on, Anni?
— Sinä varmaan suutut, mutta minä sittenkin sanon… se painaa mieltäni… on kuin rikos… mutta minä en oikein ymmärtänyt, mutta… ehkä sinä annat anteeksi…
Hän oli vaiti kuin voimia kooten. Joukon kasvoilla kuvastui jännittynyt odotus.
… Minä olin kihloissa… venäläisen rakuunan kanssa… minä olin päättänyt kuolla jo ennenkuin sinä tulit.
Seurasi pitkä äänettömyys, syvä, painostava hiljaisuus. — — Mitä hän nyt sanoo, kunpa sanoisi pian, minkä aikoo.