Annin molemmat silmät olivat painuneet taas raskaasti umpeen ja kasvoilla kuvastui syvä kärsimys. Jouko katseli noita läpikuultavia poskia, joilla hehkuivat sinipunervat täplät ja ohutta nenää, johon kuolema oli jo leimansa painanut.

Nuoren soturin huulet vavahtelivat, rinta kohoili tuskasta ja äänensä värisi, kun hän lausui:

— Missä on tuo mies?

Anni arvasi mitä hän ajatteli ja vastasi mielihyvällä.

— Se matkusti vähää ennen kuin sinä tulit… etkä sinä saisi sille kostaa… siksi vaan sodit, että muille…

He olivat taas vaiti kumpainenkin, mutta veljen kasvoilla taisteli suru ja raivo. — Että se pääsi käsistäni! — Pitipäs sen päästä!

Anni alkoi tuskaisesti läähättää, hänen ohut, kalpea kätensä siirtelehti levottomana vuoteella kuin jotain hakien.

Ja veli otti tuon pienen, kuihtuneen kätösen omaansa, kumartui hänen puoleensa ja kuiskasi:

— Pikku Anni! —

Ja sisko tiesi, mitä se merkitsi. Se oli sovinnon ja anteeksiannon ilmaus.