Kyyneleet pusertuivat suljettujen silmäluomien lomitse. Hän puristi heikosti veljen kättä, mutta ei saattanut sanoa mitään.
* * * * *
Voi, kuinka häntä jo väsytti, vihdoinkin saattoi antaa unen tulla. — — Jo himmenee, hämärtyy… kehto kiikkuu tasaisesti… lattiapalkki ei enään kolahda.
Hän tuossa vierellä valvoo, siksi pimeys ei pelota. Hän on niin hyvä, Hän rakastaa enemmän kuin kukaan, Hänen voimansa on suuri, Hänen edessään taipuvat mustat voimat.
Pimeys tihenee, sakenee… kaukana jyrisee ukkonen ja mustaa yötä halkovat punaiset liekit… pauhu, ryske ja jyrinä yltyy… maa vapisee ja säikkyen etsivät suojaa kaikki elävät olennot.
On kuin ikuisten tuskien ja kauhujen asunnot olisivat au'enneet ja syösseet hirmuiset vihansa poloisen maan päälle.
Mutta Hän ei jätä.
Suuret lumiaavikot punertuvat verestä. Pimeys sokaisee silmät, mustat voimat yllyttivät veljen veljeä vastaan. Ihmispedot repivät oman kansansa jäseniä, puhkoen silmät ja silpoen ruumiin, pala palalta, vähitellen. — Heidän silmissään leiskuu mieletön raivo, kun he omaa heimoaan raadellen helvetillisessä nautinnossaan hekkumoivat.
Mutta Hän valvoo.
Ijäisyyden kello kajahtaa… Yö on kulunut, aamu sarastaa ja pimeyden voimien on aika palata kätköihinsä…