Ja siinä muisti Sanelma miten hän kerran kesäisenä päivänä oli ollut vieraana Kosken kansakoululla. Olga-rouva kuletteli häntä navetat ja tallit, näytteli porsaat, vasikat ja kanat, selitti kiiltokarvaisten lehmiensä sukujuuret peripohjin ja jokaisen yksityiskohdan karjataloudessaan, huolimatta siitä, että toinen asioita tuntemattoman laimeudella kuunteli hänen puhettaan. Hiukan lapsellinen ja yksinkertainen tämä Olga aina oli ollut, mutta hyvä ihminen ja kelpo emäntä pienessä kodissaan. Sanelmaa, Koskelan rouvaa, oli hän aina kunnioittanut ja ihaillut, silti työntymättä liiaksi hänen lähelleen. Sanelmalla oli tapana toisinaan pistäytyä hänen luonaan tuottaakseen toiselle iloa ja antaakseen Olgalle tilaisuuden tehdä vastavierailun Koskelaan.
— Et sinä taida tietääkään, aloitti vieras vihdoin, kirvoitellen ääntä kurkustaan. — Mistäpä sinä sen tietäisit! Olen nyt täällä hieromaopissa ollut jo viikon pari.
— Kaikkia! Heikkisikö nyt tarvitsee hierontaa…?
— Mitä siitä. Olen jättänyt…
— Heikinkö? Entä koti?
— En tiedä, siellä ovat.
— Ja lapset…?
— Kotona.
— Kauheata! Olga, ethän sinä myötämöisin…
Olga näytti ottavan pahakseen.