Mutta Olga-rouva nousi kiivastuen ylös ja hänen kasvonsa vavahtelivat hermostuneesti.
— En tullut kuulemaan opetuksia sinulta tässä suhteessa, et sinä kelpaa toista opettamaan… Ja hyvähän sinun on sanoa, kun itselläsi ovat lapset mukanasi. Luulet kenties olevasi minua paljoakin parempi, mutta ero meidän välillämme on oikeastaan vaan siinä, että sinun miehesi oli jalomielinen ja antoi sinun ottaa lapset ja määräsi vielä rahallisen avustuksen, minulle ei annettu mitään —.
Sanelma koetti malttaa mielensä. Häntä oli satutettu arkaan kohtaan, mutta tämä ihminen oli sairas ja ilmeisesti avun tarpeessa, siksi koki hän tyynesti kestää hyökkäyksen ja aloitti uudelleen:
— Puhukaamme nyt rauhallisesti, Olga hyvä, ehkä tässä nyt keksitään keino sinullekin! Mutta ensin pyydän, että sanot minulle suoraan, minkätähden lähdit kotoasi?
— Saman kysymyksen voisin esittää minä sinulle.
— Pitäisihän sinun tietää, tiesihän sen koko kylä, sanoi Sanelma arvokkaasti.
— Tiesinhän minä tuon, mutta tiedänpä sen lisäksi vielä muutakin; hän hymyili jo lauhtuneena ja läheten Sanelmaa puheli puoliääneen: — tiedän muutakin, kuten jo sanoin ja ymmärrän sinua varsin hyvin. Minä tulinkin luoksesi toivoen, että kerrankin löydän ihmisen, joka ymmärtäisi minuakin. Olemmehan kumpikin kokeneet samaa.
Sanelman kalpeat kasvot sävähtivät tulipunaisiksi. Hän tapaili vastausta, löytämättä sitä. Hermosairas nainen seisoi tuossa kohtalotoverina hänen edessään, vetäen esiin syitä, joita ei hän itsekään ollut itselleen tohtinut myöntää, ja kumminkin oli tämä osaltaan oikeassa, sitä ei voinut kieltää.
Olga istui hänen viereensä, lähelle aivan, ja jatkoi puhettaan:
— Katsos, se on se Heikki minua niin paljon vanhempi ja muutenkin niin kummallinen, elää elämänsä aivan kuin puoliunessa. En minä enää jaksa sen kanssa! Pitäisihän sinun se ymmärtää, että ei sitä, ellei rakasta, jos esimerkiksi olisi joku toinen…