Mutta juuri tämä yhtäläisyys tuon yksinkertaisen olennon kanssa, joka herätti hänessä vain syvää surkuttelua, saattoi hänen mielensä kuohuksiin. Tuo raukka rikkeimine yönuttuineen uskalsi kajota hänen pyhimpäänsä, tohti vetää hänet rinnalleen kaltaisekseen! Juuri tuo rinnastus ja vertailu synnytti hänessä voittamattoman vastenmielisyyden tunteen.
Ja Olga-rouva, joka odotti soveliasta hetkeä huojentaakseen sydäntään kertomalla oman tarinansa toiselle, joka itsekin samaa kokeneena ymmärtäisi kaiken, ällistyi sanomattomasti sitä uutta käännettä, minkä heidän keskustelunsa nyt äkkiarvaamatta sai.
Sanelma, jolta aina ennen oli riittänyt myötätuntoa ja ymmärtämystä jokaiselle kärsivälle, oli nyt kylmä kuin jää. Armottomasti hän osoitti ovea ja pyysi vierasta jättämään hänet rauhaan, varoittaen häntä vasta puhumasta moisia tyhmyyksiä.
Olga oli ällistynyt. Ovelle hän vielä seisahtui katsellen Sanelmaa vetistävillä silmillään.
— Heitä hullutukset ja mene kotiin lastesi luo! Tänä iltana, tänään iltajunalla, ymmärrätkö? Muuten täytyy minun puuttua asiaan.
— Sinunko?
— Voit uskoa, että sen teen.
— Entä sitten sinä, Sanelma, minnekä sinä?
— Jumala sen tietää, sanoi toinen hiljaa, sulkiessaan oven hänen jälkeensä.
Mutta yksin jäätyään hän jo katui kovuuttaan ihmetellen itsekin äskeistä pikastumistaan.