Sairas oli päivä päivältä huonontunut. Hengitys lyheni, poskilla paloivat hehkuvanpunaiset täplät ja suurenneissa silmissä oli kumman kostea kiilto.
Tuskallisen levottomana seurasi Sanelma taudin menoa, mielessään aavistus, johon hän ei uskaltanut totuttautua, mutta jota hän ei voinut karkoittaakaan. Viimeisinä öinä ei hän ollut hetkeksikään uskaltanut ummistaa silmiään.
Syysmyrsky ulkona riehuu ja temmeltää. Pieni asumus lakeuden liepeellä tuntuu tuulen käsissä vavahtelevan.
Ja yössä istujan herkistynyt korva kokoaa tarkoin ulkoa tulevat äänet. On kuin joukko hornanhenkiä valloilleen päässeinä pitäisi hurjaa iloaan öisessä pimeydessä yksinäisen talon ympärillä.
Kattohirret rusahtelevat, savupiipussa viheltää vihuri ja nurkissa ryskyy niin kuin olisi koko rakennus kohta hajoamassa suuren jättiläisen syleilyssä.
Sanelma kääntää varjostimen syrjään. Lamppu valaisee kirkkaasti nukkuvan kasvot. Kuinka tuskaisena hän onkaan katsellut tuota suurta sinipunervaa täplää, joka ensin ilmestyi kaulaan, kohoten yhä ylemmäksi, peittäen toisen posken ja ulottaen rajansa vihdoin ohimoon saakka aina vaalean tukan rajaan.
Sairas heräsi samassa ja kuumehoureisen rajuin voimin kohottautui istualleen. Hänen etsivä katseensa harhaili kautta huoneen.
— Mitä Aili nyt?…
Tyttö naurahti.
— Nyt minä tiedän, isä on mennyt minulta piiloon.