Sanelma katsoi lasta, silmissään tuskainen neuvottomuus.
— Näinhän minä isän, puheli sairas kiihkeästi. — Tuossa hän istui sängynlaidalla jalkopuolella. Hänellä oli yllään se uusi sarkatakki, jonka Tuomelan räätäli teki. Eikö niin ollutkin, äiti?
— Isä on kaukana Koskelassa. Ole nyt kiltti, pieni tyttöseni, ja paneudu levolle, äiti peittelee!
— Aili menee keittiöstä etsimään.
— Ei pieni tyttöseni saa nyt nousta vuoteesta.
Lapsi herkesi itkuun.
— Sinä olet piilottanut isän minulta.
— Aili on nähnyt unta.
Hän painoi lapsen hellästi vuoteeseen ja asetti jääkylmän kääreen hänen otsalleen.
Sairas tuli tuntoihinsa ja katsoi äitiään selkein, oudosti loistavin silmin.