-— Äiti, koskee rintaan! Kun isä jo pian tulisi!
— Heti aamun valjettua sähkötetään isälle, että hän heti tulisi.
— Emmekö voisi nyt…?
— Enhän voi jättää sinua tänne Pojun kanssa kahden. Asemalle on pitkä matka, muistaahan Aili sen.
— Mutta minä taidan kuolla, ennenkuin hän ehtii.
Sanelma vavahti. Miksi olikaan hän jättänyt sen viimeiseen, ehkä se jo oli liian myöhäistä.
Hänellä oli jo parina viime päivänä ollut sellainen tunne, että Martti olisi ollut kutsuttava. Mutta ajatus siitä tuntui vastenmieliseltä ja asia oli lykkäytynyt. Ehkäpä Ailin sairaus ei sentään ollutkaan niin vaarallista, oli hän lohduttelut itseään.
Vaikeata olisi tavata Martti. Jälleennäkeminen varmaan repisi auki vanhat haavat, tuskallista olisi heidän varmaan puhutella toinen toistaan.
Lapsen äskeiset sanat toivat peloittavan mahdollisuuden elävänä eteen.
— Jos todellakin… jos piankin… Hyvä Jumala, se ei saa tapahtua!