Ja kun sairaan silmät uudelleen ummistuivat hänen vaipuessaan kevyeen uneen, polvistui Sanelma pienen vuoteen viereen ja yritti rukoilla:
— Jumala, laupias, armollinen Jumalani…!
Oli kuin tuo paksu syksyinen pimeys, joka mustana muurina ikkunalasien takana seisoi, olisi tukkinut rukouksen tien ja estänyt hänen äänensä pääsemästä kuuluviin.
— Auta minua, armahda minua, kurita minua niin paljon kuin hyväksi näet, rankaise minua syntieni mukaan… Yhtä minä vain pyydän, älä ota minulta lasta, älä ota häntä minulta! Minä tahdon hänet luovuttaa takaisin isälleen, sillä lapsi on hänen enemmän kuin minun! Minä en olisi saanut noita kahta toisistansa eroittaa —!
Mutta hänen rukouksensa oli kuin sokean hapuilemista. Kukaan ei tuntunut kuuntelevan sitä. Se oli kuin Kainin uhrisavu, joka painui raskaana maata kohti, voimatta kohota korkeuteen.
Sanelma nousi ylös ja katkerat kyyneleet vierivät hänen silmistään.
— Olenko minä ainoa mahdoton tässä maailmassa, eikö minua armahdeta taivaassa eikä maan päällä?
Sairas lapsi oli vaipunut kevyeen uneen. Äiti istui vierellä, pidellen hänen vavahtelevaa kättään ja tarkaten tuskaisen levottomana pikku kasvoja, joiden ilmeet uneksiessa alinomaa vaihtelivat.
Ja hänen mieleensä tulivat Greetta-tädin sanat: »aurinko on entisellään, vaikka paksut pilvet peittävät sen meiltä». Ne sanat hän sanoi vertauksena Jumalasta, jonka rakkaus aina on sama, silloinkin kun vähiten tunnemme sitä.
— Silloin täytyy Hänen minuakin kuulla ja auttaa. Enhän pyydä mitään itselleni, ainoastaan että saisin jättää nuo kaksi toinen toisilleen.