Puoliyö oli jo ohi. Sairaan tila näytti yhä pahenevan. Mittari osoitti kuumeen nousseen jo lähelle neljääkymmentäkahta. Pientä ruumista puisteli välillä ankara vilu.
Hourailu alkoi uudelleen. Kauheat harhakuvat ahdistivat lasta ja vain väkivalloin saattoi kauhistunut äiti pidellä häntä sängyssä.
Kääreen vaihto kävi jo mahdottomaksi, mutta hätääntynyt äiti muisti vielä viimeisen keinon: hän laskeutui vuoteelle lapsen viereen ja painoi pienen värisevän ruumiin lämmintä poveaan vasten.
— Hyvä Jumala! Kunpa Martti olisi täällä, huokasi Sanelma, ja äkkiä hän tunsi kaipaavansa Marttia itsekin.
— Katso äiti… isä suksilla laskee… laskee taivaan kaarta alas…
— Lapsiraukkani, puheli Sanelma, kunpa voisin omasta ruumiistani siirtää elämän voimia sinuun.
— Äiti, miksi pidät minusta kiinni… laske Aili jo viimeinkin lähtemään kotiin!
Poju heräsi huutoon ja alkoi itkeä. Äidin täytyi nousta häntä rauhoittamaan, pidellen tyttöä toisella kädellään.
Mutta hurjassa houreessaan tämä riistäytyikin irti, nousi vuoteestaan ja muutaman askeleen otettuaan lysähti maahan saaden kouristuskohtauksen.
Sanelma nosti koukistuneen, jäykän ruumiin vuoteeseen, lämmitti ja hieroskeli sitä. Lapsen suuret silmät tuijottivat tajuttomina häneen. Omituinen himmeys oli levinnyt laajenneiden terien yli.