Pikku veli vuoteestaan katsoi sisartaan, pelästyi ja kääri peitteeseen päänsä ollakseen näkemättä mitään.
Aili virkosi vielä ja katsoi selkein silmin epätoivoista äitiään.
— Miksi sinä äiti noin itket?
Sanelma painoi lasta lujasti povelleen.
— Rakas, olethan tajuissasi taas.
Pieni käsi liikahti kuin kuroittuakseen häntä kohti, huulille ilmeni heikko hymy.
— Äiti, luetaan »isä meidän».
Sanelma asetti lapsen voimattomat kädet rinnalle ristiin, polvistui itse vuoteen ääreen ja lausui harvakseen sanat, jotta lapsen kankea kieli saattaisi seurata niitä.
— Isä meidän, joka olet taivaassa.
— … isä meidän… taivaassa.