Sorjo teetteli puhetta edelleen. Martti äänteli jotain vastaukseksi.
Hänen olemuksensa joustavuus, hänen äänensä pehmeä sointu sai Martin selvästi tuntemaan oman kömpelyytensä, ja tämä synnytti hänen mielessään sietämättömän kiusallisen tunteen.
Sanelma toimitti vieraalle teetä. Hänen kasvonsa vuoroin punastuivat, vuoroin kalpenivat. Vieraan silmät seurasivat hänen liikkeitään, ja kun heidän katseensa kohtasivat, oli hän pudottaa sokeriastian kädestään.
— Hyvin tehty, herra Valtonen… Martin huulet vavahtelivat, otsasuoni paisui ja kurkkuun nousi tukehduttava pala — hyvin tehty, vainoni varmaan on hyvin iloinen…
Hän lopetti siihen, harmistuen oman äänensä soinnutonta röminää.
Huoneessa syntyi painostava äänettömyys.
Martti alkoi tuntea läsnäolonsa tarpeettomuuden. Sanaa sanomatta otti hän takkinsa ja liukui ovesta ulos.
Sanelma kiiruhti jälkeen.
— Martti, minne sinä menet?
—- Menenpähän vaan kävelemään.