— Mitä pahaa olen minä tehnyt, ketä vastaan rikkonut, että minulle näin katalasti piti käymän.
Kuka määrää asioiden kulun? Kuka säätää kunkin ihmisen elämän juoksun. Hyvät voimat vaiko pahat, kiusanhaluiset henget. Tahi ovatko kumpaisetkin liitossa yhtä ihmistä vastaan.
Hänen sisässään kuohuu ankara viha, viha kohtaloa vastaan, viha ihmisiä kohtaan ja ennenkaikkia sitä nuorta, kaunista herrasmiestä kohtaan, joka kerran oli vieraana hänen kotiinsa tullut, vieraana vastaanotettu ja kaikella kunnialla kohdeltu. Mutta palkaksi tämä olikin salamatona kaivanut hänen kotinsa perustukset. Tuo muukalainen tahtoi kädenkäänteessä muuttaa ja hävittää kaiken, minkä toinen vuosikausien työllä ja raatamisella oli pystyttänyt. Sellaisiahan ne ovat, nuo onnen lapset. Hajoittamaan pystyvät, harvoin mitään rakentamaan. Ja heitä näyttääkin kohtalo useimmiten suosivan. Heidän käsiinsä putoaa valmis hedelmä, vaikka eivät he koskaan ole kylvöä tehneet.
Miehen mielessä kiehui katkeruus. Karvaana, tukehduttavana palana se kohosi kurkkuun. Hänen suuret jäntevät kouransa puristautuivat lujasti nyrkkiin. Hän oli näkevinään tuossa edessään sen huolellisesti su'itun tummanruskean pään, ne kauniit, nuorekkaat kasvot, oli iskevinään niihin kerran ja toisen raskaalla nyrkillään. — Siinä sinulle työsi palkka, nyt olet ruma niinkuin minäkin, rumempikin!
Mutta tämä kuviteltu taistelu sai heikon sydämen kovasti kiihdyksiin.
Rintaa ahdisti ja täytti. Hän lyyhistyi kivelle haukkoen ilmaa.
Ja oli kuin joku tuossa vierellä olisi ilkkuen häntä katsellut — siinä sinulle oli, Miinan Martti! Luulit olevasi oman onnesi seppä. Turhaan on mennyt uskosi ja vaivannäkösi, hukkaan työsi ja tyhjiin raukenivat kauniit tulevaisuusunelmasi.
Sillä se, joka elämän varjopuolella syntyi, hän sinne taas kerran takaisin painuu. Suotta on pyrkiä sieltä pois, kerran se kumminkin vetää hänet takaisin sinne mistä lähtenyt on.
Mies istui liikkumattomana kivellä ja märkä lumiräntä valui hänen päälleen kastellen vaatteet.
Ankaraa sydämentykytystä seurasi ruumiissa raukea väsymys. Puolihorteissa hän istui ja vanha, kauan jo unhossa ollut muisto virkosi hänen mielessään.
Silloinkin oli tällainen räntäsade.