Martti kulki kelkkaansa vetäen äitinsä perässä kylätietä. Luudat ja vispilät oli kylässä jauhoihin vaihdettu ja nyt olivat he matkalla takaisin metsään, minkä kätkössä oli tupapahanen, äidin ja pojan koti.
Mutta mieli ei ollut iloinen niinkuin ennen näin pitäjältä palattaessa.
Poika asteli äänettömänä tietään harmin ja häpeän kyyneleitä nieleksien.
Hän oli äsken ollut lumisotasilla talon poikien kanssa, sillä aikaa kun äiti teki kauppoja tuvassa. Martti oli ajanut pakosalle vastustajansa, ollen yksin kolmea vastaan.
Ne pakenivat kuistille huutaen mennessään: Odotappas vaan, vielä me näytämme sulle. Miinan Martti, yksinäisen akan poika!
Kuinka se koski kipeästi! Oliko se hänen vikansa, että hänellä ei ollut isää niinkuin muilla. Oliko hän sentähden huonompi kuin toiset.
Äiti tiedusteli syytä poikansa suruun ja lupasi asian kuultuaan vasta kotona puhella siitä. Poika ei uskonut sen puhumalla paljoakaan paranevan. Häntä oli syyttä häväisty ja niin tultaisiin vastakin tekemään. Hänen mielensä oli myrryksissä koko elämälle, kun hän räntäsateessa talsien, itkua niellen seurasi äitiä kotiin.
Illalla, kun he taas kaksin istuivat pienessä pesässään ja takassa iloisesti räiskyen paloivat tervaskannon kappaleet, otti äiti kontista talon emännältä saamansa lämpimäisleivän, taittoi siitä neljänneksen itselleen, loput ojensi pojalle ja sanoi: — Tiedätkö, miksi minä teen näin?
Martti murjotti ja otti sanaa sanomatta leivän, mutta siellä syvimmällä tuntui kumminkin jo hiukan helpoittavan.
— Katsos siksi, puheli äiti, että kasvettuasi suureksi- ja voimakkaaksi kykenisit kerran pitämään puoliasi tätä maailmaa vastaan, joka köyhälle on niin nurinkurinen.
Hän kohenteli valkeata, istui sitten takan ääreen lämmittelemään.