— Sanotaan, että on olemassa joku jumala, joka ihmisten kohtaloita ohjaa ja tekee oikeutta. Onko vai ei, kukapa sen tiennee. Mutta jos lienee jossain joku korkeampi johto, niin tuntuu kuin olisi se parempiosaisia varten ja heidän puolellaan. Vähäväkisiä sortavat kaikki. Maailma on heille ahdas ja tukala, ja elleivät he itse kykene itseään auttamaan, niin siinä pysyvät kurjuudessaan kaiken ikänsä. Täytyy olla itse oman onnensa seppä. Olen koettanut sinua ravita ja vaatettaa parhaani mukaan, että saisit vankat ruumiin voimat ja pääsisit maailmassa hiukan pitemmälle kuin minä. Helpompi sinun onkin raivata tiesi elämässä. Ei koskaan mies joudu sellaisen vääryyden ja petoksen uhriksi kuin nainen.
Paljon muutakin hän sinä iltana puheli, ja kun hiillos takassa hiipui, oli Martin mieliala muuttunut. Hän ajatteli vain äitiään. Mitä murheita hänellä olikaan ollut! He olivat yhtä, äiti ja poika, sen tunsi nyt Martti selvemmin kuin ennen.
Tuli sammui ja pimeys mustin silmin katseli ikkunasta sisään. Tuuli niin kummasti tohisi metsässä mökin ympärillä. Marttia ei nukuttanut, mutta niin hyvälle sentään tuntui siinä maata äidin vierellä, painautuen hänen lämpöistä ruumistaan vasten.
Ajat kuluivat. Miina teki luutiaan yksin, yksin veti hän ne kelkassaan kylälle. Poika kävi koulua, nieli vai'eten toverien pilkat, kunnes luokkansa ensimäisenä voitti ne vihdoin ja nousi muiden tasalle heidän silmissään.
— Sinä lähdet nyt maailmalle, sanoi äiti. Ero ei ollut helppoa heille kummallekaan, mutta he tiesivät, että sen täytyy tapahtua kerran. — Muista, poika; olet itse onnesi seppä.
Martti lähti, Miina möi vielä jonkun ajan luutiaan, mutta ikävä mursi hänet pian, ja niin muutti hän mökistään vanhan harmajan kivikirkon juureen. Jonkun aikaa emännät kyllä kaipailivat hänen hyviä, kestäviä vastojaan, mutta pian jäi Miina unhoon, kuten muutkin kaltaisensa.
Martti, joka oli ottanut nimekseen Pätevä, kierteli maita mantereita, käyttäen hyväkseen jokaisen tilaisuuden missä piili pieninkin oppimisen mahdollisuus. Kaikkialla voitti hän ihmisten suosion ahkeruudellaan ja vaatimattomalla, hiljaisella luonteellaan.
Mutta työskentely suurissa tehtaissa ei häntä ajan pitkään tyydyttänyt. Hän halusi itse rakentaa ja alottaa jotakin aivan omaa, alottaa alusta ja kehittää sitä niin pitkälle kuin voimat riittäisivät. — Ja voimiahan hänellä oli ja niiden lisäksi vuoria siirtävä usko. »Jokainen on oman onnensa seppä».
Ja sattumako sitten lienee ollut, että Martti Pätevä löysi Kaartokosken, vuokrasi vähäisestä maksusta sen ranta-alueen ja rakensi siihen aluksi tikkuhöylän.
Kuinka mitättömän pieneltä hänen »tehtaansa» näyttikään tuon väkevän kosken kainalossa!