Mutta sehän olikin vasta alku. Koski lauloi lakkaamatta suurista mahdollisuuksista, jotka Martin mielessä öin päivin kangastelivat.
Pian syntyi siihen sahalaitoskin ja suuret lautatapulit kohosivat sen ympärille, toinen toisensa jälkeen.
Jonkun ajan kuluttua kohosi jokitörmälle talokin, uhkea Koskela. Olisi siinä kelvannut asua vaikka kenen! Se olikin rakennettu herrastytölle, kauniille Sanelmalle, joka siihen aikaan oli kotiopettajattarena pappilassa. Hän, vaikka olikin hienompaa perua, suostui rupeamaan emännäksi Martti Pätevän uuteen taloon.
Silloin »Miinan Martin» arvo kohosi hänen omissa silmissään. Onnesta ja ylpeydestä paisui rinta — siinä se oli, äidin sana: »jokainen on oman onnensa seppä».
— Äiti, näetkö sinä tämän!
Mies havahtui muistoistaan kuin unesta heräten. Kuinka häntä paleli!
Täytyi lähteä kävelemään.
Hän suuntasi kulkunsa kotia kohden. — Kotia, oliko hänellä mitään kotia enää? Ei. Koskelassa ei nyt kaivattu häntä, hyvä kun pysyi poissa.
Kuinka hänen jalkansa olivat raskaat! Kuin vanha ukko laahusteli hän eteenpäin.
Salin ikkunasta loisti kirkas valo. — Sanelma on vieraan vuoksi sytyttänyt kattokruunun kynttilät.
— Siellä he nyt varmaankin taas soittavat pianoa ja laulavat — he kaksi ovat paremmin toistensa kaltaiset. Hän itse on toista maata, mökin Martti, »yksinäisen akan poika».