Siinä juuri oli eroitus hänen ja Sanelman välillä. Oli hän sen alussa tuntenut ja lienee sen monasti huomannut Sanelmakin, hän, joka oli kuin hienommasta, jalommasta aineesta kokoonpantu kuin mies, raataja, työjuhta, syntyperältään halvinta laatua.
Ehkä oli hän häntä jo ennenkin väheksynyt, oli ehkä useinkin ajatellut itsekseen ja verrannut itseään häneen.
Että sen sittenkin kerran piti tulla näkyviin!
Salin ikkunasta virtaava kirkas valo huikaisi pimeästä tulleen silmää. Mies seisoi pihalla hetken, kunnes näki eteisessä syttyvän tulen. Hän tiesi siitä vieraan jo tekevän lähtöä ja odotti. Mutta kun sitä ei kuulunut tulevaksi, pitkästyi hän viimein ja meni sisään.
He seisoivat siellä käsikädessä, katseet uponneina toistensa silmiin. Martti loi vaimoonsa lyhyen katseen ja meni sanaa sanomatta makuuhuoneeseen.
Taas tunsi hän rinnassaan viiltävän kivun. Sanelman silmissä paloi outo hurma, kun hän katsoi silmiin sitä toista, niinkuin olisi hän ollut valmis seuraamaan häntä hamaan maailman ääriin.
Kunpa hän ei olisi koskaan sitä katsetta nähnyt!
Synkästi huokaisten viskautui Martti vuoteelleen.
2.
On yö.