Sanelma ei nuku eikä valvo. Hän lepää vuoteellaan liikahtamatta, hän kertailee mielessään jokaisen katseen, jok'ainoan sanan, minkä he olivat keskenään vaihtaneet.

Hänen huulillaan hehkui vielä erojaissuudelman polte, hänen mielessään läikkyi äkisti yllättäneen onnen hurma.

Se levittyi hänen ympärilleen niinkuin ääretön valonhohtoinen meri, jonka lämpöiset laineet keinuttelivat häntä harjoillaan.

Kuinka kevyttä, kirkasta ja kuultavaa! Kuin kaunista unta, unta, josta saattaa herätä, eikä todellisuus särje unelmaa.

Sorjo oli tullut. Hän oli niinkuin ennen, vielä enemmän hän oli kuin ennen.

Ja hän kun oli joskus jo epäillyt häntä, oli luullut jo unohtaneen.

Tuuli ryskää ulkona, ulvoo ja valittaa. On mieluista kuunnella sitä ja upota uneen kuin rakastetun avattuun syliin.

Sanelma havahtuu horteestaan, kuuntelee outoa ääntä, joka sekoittuu tuulen tohahteluun.

Se kuuluu yhä selvemmin. Sanelma kohottaikse istuvilleen ja tempautuu todellisuuteen — sydänkouristus!

Martti!