Martti katsoo vaimoonsa, mutta ei sano mitään. Odottiko, että hän olisi niinkuin ennen?
Sanelma taistelee itsensä kanssa. Eilisillan elämykset ovat niin elävinä hänen edessään.
Sairaan huulet sinettyvät. Väsähtänyt sydän pyrkii seisahtumaan. Ruumis jäähtymistään jäähtyy.
Silloin Sanelma sen tekee. Hän painuu lämpimin povin sairaan värisevää, huohottavaa rintaa vasten.
Aamu valkenee.
Tauti on voitettu. Sairas lepää kalpeana, voimattomana vuoteellaan.
Sanelma on vierellä valmiina palvelemaan.
Mutta Martti ei tahdo mitään, ei virka halaistua sanaa.
Sanelma ei tiedä mikä hänen on. Lieneekö vihoissaan sen eilisillan tähden. Hän tarkkaa kasvoja, jotka yön kuluessa ovat kummasti muuttuneet.
Niiden lihakset ovat veltot ja lamautuneet. Silmäluomet riippuvat väsyneesti silmien päällä jättäen ne puoliavoimiksi, ja suuret työteliäät kädet lepäävät voimattomina peitteellä.
— Kuinka on laitasi, Martti? Oletko jo parempi, sano!